Hammondit ja Penguinit
Pihakirppikset ovat yksinkertaisesti huippis keksintö. Periaatteessa pidän todella ahdistavana ajatusta siitä, että
a) pitää penkoa jonkun ihmisen romuja hänen nenänsä edessä niin, ettei voi huutaa ”hyi, kato, hyi, hirvee”
ja että
b) pitää keksiä joku vaivaannuttava ”mmmhm, ei nyt tällä kertaa” -seliselitys ennen kuin kehtaa lähteä eteenpäin
ja että
c) ei uskalla kysyä minkään hintaa, koska pelkää että myyjä sanoo liian korkean hinnan, jota ei halua maksaa, muttei kehdata tingatakaan, ja kaikkein vähiten kehtaa sanoa että ”se on minusta liikaa” (suorapuheiset hiljaa siellä – siis minä en pysty, onnea niille jotka kehtaavat)
ja että
d) pitää smalltalkata kuin pieni eläin – sillä erotuksella, etteivät pienet eläimet joudu käymään läpi smalltalkkaamisen helvettiä, vaan tämä kidutus on varattu vain ihmislajille.
Silti pihakirppikset onnistuvat aina olemaan suunnattoman ihania. Ei ole parempaa kuin ostaa keppihevonen lapselta, jolle kolme euroa on saman verran kuin Loton jättipotti. Ei ole kivampaa kuin hankkia pölyisten romaanien penkomisen lomassa mukillinen mehua ja grillimakkara/vohveli/kaurakeksi jonkun kömpelöstä kojusta.
Tänään satuttiin kadun mittaiselle pihakirppikselle kyläillesämme isäni & rouvansa luona Hämeenlinnan Sairiossa. Rahkoilankadun asukkaat olivat levittäytyneet kadun varteen kamoineen. Ja mitä kamaa!
Käsittämättömin ostokseni heti alkuun: Hammond-urut. Klassikko! Ei pysty tajuamaan. Se, millä urut saadaan Turkuun ja mitä niillä lopulta tehdään, on sivuasia.
Ja paljon herkkuja lapselle: keppihevonen, pelastusliivi saaristoretkille, ihania ikivanhoja puuleluja (Brion hakka! Palikoita! Kaunis kuvadomino!). Isovanhemmat ne vasta riehaantuivat: söpö punainen pikkupolkupyörä Sulolle, söpö punainen taaperokärry Sulolle, söpö pieni paloasema Sulolle… Ei hyvät hyttyset.
Tavarahampsterit jyräsivät kadun päästä päähän ja lopputulos oli isäni mukaan kolmella sanalla kiteytettynä mallia mustalaisleiri muuttaa taivaaseen. Sen verran roinaa oli tungettu Sulon rattaisiin, kainaloihin ja kasseihin. Lupasin avokille heittää vähintään saman verran romua kierrätykseen tai kirppikselle (hän osti vain ja ainoastaan Beatlesin Revolver-vinyylin, jonka arvoa myyjä ei hahmottanut millään muotoa, jihuu).
Ai niin ja löysinhän minä kirjoja. Kirjojakirjojakirjoja. Joku oli muuton yhteydessä luopumassa hurjasta määrästä kirja-aarteita. Kaikkien hinta oli VIISI KAPPALETTA EUROLLA. Ei ollut ollenkaan viisasta päästää minua 50-lukulaisten Penguin-pokkareiden kimppuun tuo hintalappu mielessä. Niitä oli laatikoittain. Olin supermaltillinen: valitsin mukaan vain kymmenen. Penguin Booksithan ovat niin kauniita, että niitä voisi ostaa vain sisustusmielessäkin. Mutta minä aion toki lukea, lukea, lukea. En pysty ajattelemaan, mikä määrä niitä jäi sinne. Voi apua.
Ps. Ai niin ja nuo ihanat punaiset sirottimet. Lääh.