Henkireikä

Välillä mietin, miksi helvetissä asun Turussa, kun suurin osa läheisistä ystävistäni asuu Helsingissä.

(Sitten muistan: koska olen pikkukaupungin tyttö, koska täällä on halpaa, koska täällä on lämmintä, koska täällä on sympaattista, koska täällä on lyhyt matka kaikkialle ja elämän tahti on hiivatisti verkkaisempi.)

Silti vähintään kerran kuussa on pakko päästä Helsinkiin haistelemaan suurkaupungin (heh) humua, verestämään muistoja ja halimaan noita edellämainittuja ystäviä.

Eilinen tyttökerhoillallinen nautittiin Kitchissä, joka oli minulle uusi tuttavuus. Sijainti Yrjönkadulla (ex-Wayne’s Coffeen tilat) on mahtava: ravinteli on miltei pelkkää ikkunaa, tähystellä sopii moneen suuntaan. Ja enempää kaupungin ytimessä tuskin voi olla.

Olen kuullut Kitchin burgereista sekä hyvää (”ihan hyvii”) että huonoa (”kivikova sämpylänkäntty!”). Uskaltauduin silti testaamaan, ja toinenkin seurueestamme. Sämpylä ei tosiaan ollut perushamppisämpylä, vaan suuri ja omatekoisenoloinen, ja se kieltämättä oli paistettu aika rapsakaksi, joten perushampurilaistyyliin tuota kokonaisuutta oli täysin mahdoton syödä. Kahtia jaettuna onnistui. Välissä oli mehukkaan pihvin lisäksi kasviksia, tapenadea, vuohenjuustoa. Lisukkeena patatas bravas, aiolia, suolakurkkuja. Ei elämäni burgeri, mutta ihan kelpo. Kuulosti vähän paremmalta listalla kuin todellisuudesssa, mutta en jäänyt pahalle mielelle. Voi kun muistaisin, mikä luomuviinipullo aterian lomassa kumottiin – en muista.

Jännää on ryhmädynamiikka: nykyään 9 hengen tyttökerhostamme kuudella on lapsi/a, yhdellä lapsipuolia. En vieläkään käsitä koko asiaa. (Ja oisko 80% näistä lapsosista ihan puolihazardeja, mutta kyllä me vaan kiitollisia niistä ollaan.) Niin tai näin, puhe lipsuu nykyään todella sinnikkäästi vauvoihin ja taaperoihin. Käy sääliksi joukon lapsettomia, joita ei varmastikaan kiinnosta kettuakaan, tai ei minua ainakaan kiinnostaisi. (No ei, jos tarkemmin mietin, kyllä minä aikanaan ihan ilolla kuuntelin: lapsiperhejargon oli akkuna johonkin mystiseen toiseen maailmaan. En vieläkään hahmota, että olen pujahtanut vaivihkaa sekaan sinne mystisyyteen.) Onneksi kaikki perheellisetkin osaavat ohjata keskustelua säännöllisesti pois kakaroista, mutta jotenkin se mopo alkaa taas lähteä käsistä seuraavan viiden minuutin sisällä. Vaan minkäs teet.

Iloisena Tuhkimona olin jo keskiyöllä painamassa päätä tyynyyn omassa sängyssä. Neljä tuntia junassa istumista, kolme tuntia perillä – mikä järjetön yhtälö, ja silti täysin sen arvoinen.