Hyvä hoito
Ennen vanhemmaksi tuloa ei voinut mitenkään käsittää, miten suuri juttu oman lapsen päivähoito on. Minulla oli yksioikoinen käsitys siitä, että siinä vuoden kieppeillä se lykätään tarhaan ja that’s it. Vasta äitiytymisen myötä tajusin, että on muitakin vaihtoehtoja kuin tarha, ja että kaikille se lykkääminen ei ole helppoa, vaikka olisi kuinka hinkumassa takaisin töihin (kuten minä). Niin, ja senkin, että se ei ole sille lapsellekaan helppoa. (Armollisesti nämä kokemukset on itse unohtanut, prosessoinut huomaamatta tai paketoinut vain epämääräisinä neurooseina oireileviksi tunnemuistoiksi psyykensä sopukoihin.)
En ala muotoilla manifestiäni korkeintaan 6-tuntisten hoitopäivien tai pienten ryhmäkokojen puolesta, koska kiehun jo valmiiksi merkinnän alle ropisevista ”Minäkin olin lapsena 12 tuntia päivässä tarhassa ympäri vuoden ja olen ihan fine” -kommenteista (tai vastaavasti ”Miksi niitä lapsia hankitaan, jos niitä ei olla valmiita kotihoitamaan eskari-ikään saakka?” -paasailuista), kunhan hehkutan, että meillä on käynyt tässä suhteessa mainio säkä. Tai no, ei siinä ole kyse vain tuurista, vaan myös tietoisesta ponnistelusta lapsiystävällisempien ratkaisujen suhteen. En mitenkään hahmota, miten kahden 9-to-5 -päivätyöläisen lapsiarki voisi rullata kivutta, mutta tottakai tilanteeseen kuin tilanteeseen sopeutuu. Mutta olen superiloinen, että meillä sitä ei tarvitse toistaiseksi edes kokeilla. Mieluummin olen jatkuvassa epävarmuudessa elävä freelancer, joka voi pitää vapaapäiviä lapsensa kanssa kun tahtoo ja pitää hoitopäivät vaikka viisituntisina.
Viime vuonna Sulolla oli ihana hoitaja ja neljän lapsen hoitokaveriryhmä. Hengasivat vuoroviikoin meillä ja toisessa hoitoperheessä. Tänä syksynä hoitaja vaihtui, mutta on ihan yhtä ihana, ja ennalta tuttu kaveri, mikä on ehdoton plussa. Hoitokavereita on taas kolme. Ulkonäöltään nämä pellavapäät voisivat olla samoista vanhemmista siinneitä (nyt tuli outo sana! mutta miten muuten sen voi kirjoittaa/taivuttaa? si’inneitä?).
2-vuotiaan aloitus hoidossa on ihan eri juttu kuin 1-vuotiaan. Toki osatekijä on alkanut laitostuminen (heh) eli se, että hoidossa olemista on treenattu jo vuosi. Laittaisin kuitenkin enemmän lapsukaisen henkisen kehityksen piikkiin. Puhekyvyttömästä, hoitajaan takertuvasta, itkevästä vauvasta eroaminen oli koko ensimmäisen kuukauden ajan raastavaa — kun taas kommunikointikykyisen, monta astetta rohkeamman ja reippaamman taaperon kanssa voi pussata ja moikata rennosti erotessa. Takana on puolitoista viikkoa uutta hoitosettiä ja kaikki on sujunut naurettavan sulavasti. Ekana päivänä Sulo ei suostunut syömään, toisena päivänä ei nukkumaan, kolmantena jo kumpaakin. Siitä lähtien kaikki on sujunut unelmaisesti.
Toki muutos on silti lapselle suuri, enkä ole niin tyhmä, että luulisin, että päällepäin topakka lapsi ei silti prosessoisi eroa vanhemmista ja uutta tilannetta. Ehkä olen ylianalyyttista sorttia, mutta uskon, että Sulon ekan hoitoviikon levottomampi yöuni oli juuri tuota päivän tapahtumien läpikäymistä ja vanhempien läsnäolon tsekkailua. Paikalla oltiin — ja väliimme saa vieläkin joka yö tassutella Nuuskamuikkus-pehmolelu kainalossa nukkumaan.
Kun le baby saapuu, Sulo jatkaa näillä näkymin kolme päivää viikossa lyhyitä päiviä hoidossa. Siis näillä näkymin: jos tuntuu, että suunnitelma aiheuttaa hänessä valtaisaa mustasukkaisuutta tai hylätyksi tulemisen tunteita tai jollen jaksa lähteä roudaamaan lastani toiselle puolen kaupunkia loskan ja lumihankein keskelle, niin keksitään jotain muuta. Hallelujaa hyvinvointivaltio, rahallisesti on sangen sama, vaikka lapsi ei kävisi hoidossa kuin kerran kuussa, joten hoitopaikkaa voi pitää hyvin ihan varmuuden varallakin. (Paikka ei siis ole keneltäkään pois, kun kyseessä on yksityinen, ei kunnallinen hoitaja.)
Hyvä lastenhoitaja on aarre. Sopisi toki näkyä palkkatasossaankin.