Kaksi tuntia kolttukauppiaana

On koittanut se ihmeellinen ajanjakso, kun toimeksiannot on paketoitu loppuvuoden osalta ja jouluun asti on aikaa lukea Jonathan Franzenin Freedomia, jumpata ja pitää lastaan tyhjänpanttina päivähoidossa.

Mutta ei tässä silti ihan lorvita! Huomenna tuuraan lastenhoitajaamme tunnin ajan ja yritän pitää viisi kappaletta kakaroita hengissä 60 minuuttia (kunnianhimoista — tiedän. Pelkkä oman hoitaminen on minulle useimmiten melkein liian haastavaa.)

Tänään taas tuurasin rakasta Riikkaa kaksi tuntia Lilianissa. Ehdin tehdä peruuttamatonta tuhoa yrityksen imagolle luukuttamalla vartin verran Lady Gagaa, ennen kuin huomasin merkitsevästi esille jätetyn John Lennon -kokoelman. Loppuajan kuuntelin Imaginea ja pläräsin koltturekkejä läpi. Minulla kävi kolme asiakasta! Kolme! Ja käytin onnistuneesti sanoja ”pitsi”, ”vintage”, ”ihana”, ”myyntitili” ja ”käyntikortti”. Olen niin ylpeä itsestäni!

Oikeasti mieluummin kuolisin kuin olisin asiakaspalvelutyössä. Ei vain ole juttuni. Tuntuu liian vaativalta ja väsyttävältä. Lilianissakin rukoilin oikeasti koko ajan, ettei kukaan eksyisi sisään. Vihaan yllättäviä ihmiskohtaamisia. Vihaan small talkia, vihaan asioiden myymistä, vihaan uusia ihmisiä. Minusta tulisi huono missi ja huono liikkeenpitäjä. Olenkin tehnyt hartiavoimin töitä, jotta voin jättää päivätyöt ja sulkeutua loppuelämäksi kammiooni kirjoittamaan. Ja hyvin on muuten onnistunut! Tavallinen lehtityökin on nimittäin aivan liian sosiaalista minulle.

Oli Lilian-päivystyksessä toki puolensa. Mallailin likaiseen tukkaani ihanan hiuskoristeen ja kimalsin kadulle asti. Bongasin ihanat mintunvihreät korkkarit ja päädyin ostamaan ne.

Ja tietysti on kiva auttaa ystävää ja kokeilla vaihtoehtoista elämää parin tunnin ajan. Sitten on entistä kivampi solahtaa taas takaisin omaansa — tässä tapauksessa glitterittömään, nuhjuiseen, mutta autuaan asiakasvapaaseen.