Kakskytneljä senttii Chiantii, kiitti
Ystäväpiirissäni halveksitaan lähes yksimielisesti italialaisia viinejä. Ne nyt vain eivät ole muodissa. Onneksi olen kantahämäläinen juntti, eikä minun tarvitse seurata muotia. Minä aion juoda seuraavan vuoden pelkästään italialaista viiniä!
Vietimme nimittäin päivän Italian-matkasta kiertäen toscanalaisia viinitiloja Chianti Classico -alueella (ihan tietty pläntti Toscanassa), maistelimme, kuuntelimme luennointia ja tietysti pienessä pöhnässä hullaannuimme. Tää on parasta ikinä! Samoinhan kävi aikanaan, kun kiersin Portossa portviinikellareita: päätin omistaa elämäni portviiniharrastukselle.
No, eihän siinä nyt ihan niin sitten käynyt. Mutta kyllä minkä tahansa tuotteen valmistuksen seuraaminen paikan päällä, perehdytys, sympaattisten tuottajien jututtaminen ynnä muu luo uudenlaisen, sitoutuneemman & syvemmän suhteen elottomaankin juttuun. Portviiniin. Chianti Classico -viineihin. Varmaan johonkin tennistossuihin tai rautanauloihinkin.
Siksi minä rakastan nyt Chiantin alueen viinejä.
Chianti Classicot tunnistaa Alkossa tai muussa juomaputiikissa vaaleanpunaisesta tarrarinkulasta pullon kaulassa. Lisäksi kaulassa on mustan kukon kuva. Italian valtio valvoo Chianti Classicoiden tuotantoa pieteetillä: kaikki erät testataan, ja jokaisessa Chianti Classico -pullossa on sarjanumero, jonka avulla voi netissä jäljittää putelinsa alkuperän eli tilan, jolta se on peräisin. Viljelyyn liittyy mutkikas säännöstö: tynnyreiden puulajit sun muut on tarkkaan määrätty, köynnöksiä ei saa suojata sateelta, liibalaaba.
Chianti Classicon pohja on sangiovese-rypäle, jota Chianti Classicossa tulee olla vähintään 70 vai 80 prosenttia. Enpä jaksa tarkistaa. Loppu saa olla muuta; aika monella tilalla näyttiin viljelevän merlot’ta, jossain cabernet sauvignonia.
Chianti classicot ovat aina suhteellisen laadukkaita, ”rikkaita”, oivallisia illallisviinejä. Reservat ovat pidempään kypsytettyjä, siis iäkkäämpiä, arvokkaampia, kauniimpia ja viisaampia.
Sitten on vielä Super Tuscan -viinit eli supertoscanalaiset, jotka ovat kunkin tilan bravuureita. Niiden rypälejakaumaa ei ole määritelty, eli ne voivat olla vaikkapa 100-prossaisesti merlot’ia. Ne ovat tilojen taidonnäytteitä ja niitä valmistetaan vain parhaina vuosina. Kierroksella mukana ollut viinitietäväinen ystävä uumoili, ettei Alkossa ole laisinkaan supertoscanalaisia myynnissä. En tiedä, oliko arvauksensa totta.
Koska se saattoi olla totta, lähetimme rahtina laatikollisen yhtä erityisen jumalaista supertoscanalaista koto-Suomeen. Lähetyskulut olivat 45 euroa, eli ei paljon mitään, ja kuuden pullon laatikko maksoi alle 150 euroa. Ei ollenkaan paha. En tajua, miksi tuollaista rahtaamista ole tullut harrastettua aiemmin.
Ruokamatkailu, parasta matkailua. Seuraavalla matkalla haluan ainakin tryffelikierrokselle, oliiviöljy-maistelukierrokselle (sitä tosin kokeiltiin nytkin viinitiloilla) ja Montelcino/Montepulciano -hoodeille brunelloja maistelemaan. Huoh.
Miksei ole jo ylihuominen, tupaantuliaiset ja ekan matkalta tuodun Chianti Classicon korkkaamishetki?
Ps. Chianti-sanaa ei lausuta ”tshianti”, kuten kuvittelisi. Päinvastoin: italiassa ch ääntyy aina kooksi. Kianti klaassiko. Ja gnocchi ei siis ole ”knotsi” vaan knokki. Muistakaa!