Kauppamatkustajan kuolema

Mietin eilen unta hakiessani, miten olisin otsikoinut lehtikritiikin Nick Caven Bunny Munron kuolemasta. ”Kauppamatkustajan kuolema!” keksin muka-nerokkaasti ja nukahdin tyytyväisenä. Tänään tarkastin asian: saman idean oli aikanaan saanut Hesarin kriitikko ja teokseen viitattiin myös öbaut kaikissa muissa löytämissäni arvioissa. Kirjalliset (ja muut popkulttuurilliset) alluusiot, nuo ei-niin-omaperäinen-kaivo-josta-ammentaa…

Niin tai näin, olipa kuulkaas kiva teos — kiva sellaisella ranteet auki-tavalla, mutta silti! Nopealukuinen, taitava, tunnelmallinen. Vihaan termiä ”lukuromaani”, mutta juuri sitä Bunny Munron kuolema oli. Tuollaiseen teokseen tartun silloin, kun joku muu tarttuu chick lit -läpyskään. Suosittelen chick litin ystäville esimerkkinä siitä ei-lukijaa-ali-arvioivasta viihdekirjallisuudesta, jonka lippua epätoivoisesti heiluttelin silloin joskus, kun te kaikki suutuitte minulle.

Ei Bunny Munron kuolema kyllä pelkästään viihdytä. Se myös ahdistaa, oksettaa, vihastuttaa ja itkettää. (No ok, ei siis ehkä suositella chick litin ystäville sittenkään.) Viimeinen kolmannes on pahaenteinen kuin lauma tien yli luikkivia mustia kissoja, ja siinä määrin elokuvallinen, että miltei tärisin kun tavasin viimeisiä sivuja kirjaston kahvilassa. Huh.

Päähenkilöä vastenmielisempää miestä tepastelee harvoin vastaan. Ja totta kai lukija näkee Bunny Munrolla Nick Caven kasvot. Tämä mies (siis Bunny, ei Nick) ei tee muuta kuin vetää röökiä ja viskiä, ajattelee Avril Lavignen p*llua ja panee kaikkea liikkuvaa (tai liikkumattomaksi huumaamaansa). Laiminlyö sivussa törkeästi poikaansa ja ajaa vaimonsa itsemurhaan. Kauppaa kehnoa kosmetiikkaa epätoivoisille lähiöäideille ja pöllii sokeilta mummoilta. Silti Munrota ei voi ainoastaan vihata. Kokeile vaikka.

Suomennoksesta en osaa sanoa mitään, sillä luin englanniksi. ”Varmaa iha hyvä.”

Seuraavaksi luen Hilary Mantelin Wolf Hallin tai Jonathan Franzenin Freedomin.