Keikkakicksit

Oijoi, festarit, aina parasta – silloinkin, kun olut maksaa 6,5e ja joutuu katsomaan, kuinka Petri Nygård astuu ulos suuresta kumivaginasta. Ja Manic Street Preachers -keikka herätti hysteriaa, oli oikeasti lieviä hengitysvaikeuksia ekan vartin ajan. (Toki tuohon vaikuttivat viidessä minuutissa kumottu salmari+valkoviini -setti, tajuton helle, traumaattiset menneisyyden ihmiset ja muut ympäristötekijät.)

Setti alkoi ykkösuosikillani eli You Love Usilla ja viimeistään Motorcycle Emptinessin startatessa tajusin PMMP-lyriikoiden mukaisesti, että eturiviin on päästävä ja aloitin hurjan rynnimisen. Loppukeikan vietinkin turva-aidan tuntumassa, James Dean Bradfieldin valvovain silmäin alla. Pompin teinipoikien kanssa ja lauloin minkä keuhkoista lähti. Irtaannuin arkipersoonastani.

Elämys jäi joka soluun. Minähän julistan aina kovaäänisesti olevani keikkavihaaja. Liian vanha. Juoksin vuosikymmenen verran keikoilla vähintään kerran viikossa, joskus useastikin viikossa – ei pysty enää.

Se johtuu osaksi siitä, että minulla on vain kaksi keikkamoodia: 1) äh, en jaksa, meen baaritiskille ja unohdan koko jutun tai 2) tungen eturiviin, tanssin kuin mielipuoli, unohdan kaikki cooliussäännöt ja nostan käteni kohti taivasta koko konsertin ajaksi. En jaksa yhtään sellaista kädet puuskassa takarivissä pönöttämistä ja päivystämistä. Jalat väsyy, haukotuttaa. Joko riehutaan, istutaan ja fiilistellään tai luovutetaan kokonaan. Tässä minun keikkafilosofiani.

Eilen siis riehuttiin. Keskiyön koittaessa valuin hikeä ja meikkivoidetta. Ihan täydellistä!

Tai siis melkein. Missasin bäkkärillä Nicky Wiren kolmella minuutilla. Nicky oli käppäillyt Vanajaveden rannasssa reteässä Batman-takissa ja ratkaissut tuttavien kiistan siitä, millä levyllä Ocean Spray olikaan. Nyt sapettaa!

Jo perjantaina Hämeenlinnaan saapunutta The Darknessia en missannut, vaan todistin kun yhtye tilasi kuolevaisten puolelta vaniljapehmikset koko joukolle. Tänään päivällä Darkness tahtoi pelata tennistä Aulangolla. Tämä kaikki ei olisi ollenkaan jännittävää missään muussa kaupungissa, jonkun muun festarin kulisseissa. Mutta mun Hämeenlinnassa. Voi hassua, absurdia ja nyyh!

kuva: Valerio Berdini