Kohmeloiden aatelia

En kuulu krapulan romantisoijiin. Krapulan romantisointi on miltei yhtä sietämätöntä kuin syksyn romantisointi (luovatilajee vs. villasukkajee). En ymmärrä ihmisiä, joiden mielestä krapulassa on jotakin hienoa ja ihanaa. Ne ihmiset eivät selvästi ole kokeneet oikeaa krapulaa – toisin sanoen minun krapulaani.

En tarkoita, että kohmeloni olisivat suureellisia oksennusspektaakkeleita. (Sellaiset kerrat ovat yhden käden sormilla laskettavissa – aika hyvin, huomioon ottaen opiskeluvuosieni juopottelutiheyden.) Ovat ne silti sen verran vittumaisia tiloja, ettei niissä menestysalbumeja sävellellä. Miten kukaan voisi luoda tai olla tehokas, kun tekisi mieli vain kaivaa silmät irti päästä, hakata kallo tohjoksi jotta jyskytys loppuisi, vetää mitä tahansa laillista tai laitonta lääkettä jotta tärinä stabiloituisi, kaivautua valoa läpäisemättömän viltin alle jottei näkisi mitään tai ketään; valoa, varjoja, elollista, elotonta?

Oma kuppikuntansa ovat ihmiset, jotka kertovat mystisestä krapulapanetuksesta (heidän karkea terminsä – ei minun). Viimeinen asia, jota haluan krapulassa tehdä, on nostaa lisää tuskanhikeä iholleni tai haastaa sydämeni toimintakykyä ryhtymällä lempimään toista pahanhajuista krapulamonsteria. Eikä auta, vaikka toinen osapuoli olisi raikas ja vetävä. Minä en ole. En ole sillä taajuudella. Pelkkä ajatuskin. Voi luoja, ei. Pysykää kaukana.

En halua krapulassa tuntea mitään ihollani – oma tukkakin on liikaa, saatika muut ihmiset. Kuontalosta puheen ollen, tukkatatsi tuleekin  eliminoida upottamalla päähän heti sängyssä noin kymmenen pinniä. (Ne pitää varata yöpöydälle.) Jokainen suortuva on saatava ylös ja yhteen pakettiin.

Kumottakoon koko aiempi teksti nyt heti: tänään on poikkeuskrapula! Rakkaudentäyteinen, raukea, suhteellisen kivuton. Ei huimaa, ei ainkaan vielä särje. Jaksoin jopa roudata Sulon vauvoille ja taaperoille suunnattuun tanssiesitykseen, ja kulttuuripläjäys herkisti. (Toki menin paikalle yövaatteissa – sen enempää voipuneelta mutsilta ei voida vaatia.)

Myös Sulon suloisuus ja armollisuus krapulaista iskää ja äitiä kohtaan liikuttaa: se antaa meidän lötköttää sohvalla, kiipeilee riemuissaan päällämme ja kiikuttaa viereisestä huoneesta esineitä ihmeteltäväksi yksi toisensa jälkeen.

Juon Tuutikki-mukista kahvia, nautin villahaaremihousuista jotka antavat alaraajojen hengittää & muistelen kikattaen eilisiltaa. Vuoden hyvä kiintiökrapula on täällä tänään.