Krooh pyyh

En tarvitse loputtomasti kenkiä. En tarvitse loputtomasti laukkuja. Mutta viltit! Niitä voisin ostaa vaikka viisi joka päivä. Ja joo, minusta se sana on viltti – ei torkkupeite, tuo muodikas, mutta jotenkin kummallinen termi. (Lisäksi vihaan torkkuja, joten se siitä.)

Koen kuitenkin kovaa kulutussyyllisyyttä, joten en ole antanut itselleni lupaa ostaa uutta vilttiä vuosiin. Itse asiassa edellisestä kerrasta saattaa olla kymmenenkin vuotta. Muut viltit ovat vain jotenkin kulkeutuneet meille: anoppi toi kivan luomupuuvillaisen, mutta se on sorttia ”reikäinen”, eikä lämmitä yhtään jäisessä kämpässämme. Oma äitini toi sen Ikean parin euron huovan, jollainen löytyy suunnilleen joka toisesta länsimaisesta kotitaloudesta. Se toimii tällä hetkellä lapsemme pinnasängyn pesänrakennuselementtinä, reunapehmusteena. Sitten on vielä Riikalta peritty (tai eurolla ostettu?) fuksianpunainen ihana huopa Lontoon Urban Outfittersiltä vuodelta 2002, mutta senkin alle mahtuu vain yksi ihminen. Meitä on kolme.

Seli-seli. Itse ostokseen. Hankin taas ruutua, ruutua. ”One of the last remaining vertical mills in Scotland” oli myös vetoavan kuuloinen valmistuspaikka. Vertical mill! Mikä hiton pystymylly. ”Koneellinen kutomo”, minua valistettiin. Selevä. Tämä villavilttiliini on ihmiskehoa vasten jumalaisen ihana. Se huokuu kaikkea charmikasta ja turvallista akselilla brittikartano-mummola-takkatuli-kirjastohuone. Kääntöpuoli on superkaunista harmaata.