Kummitus

Olen onnenpekka, sillä maailmankaikkeus on toimittanut elämääni neljä kummilasta. Olivian, Anniinan, Aapon ja pienen pojan, joka saa nimen viikon kuluttua.

Viime vuodet olen ollut ihan surkea kummi (huippusuoritukseksi nimeäisin Olivian 8-vuotispäivän unohtamisen tässä kuussa, joskin muistin merkkipaalun vielä kaksi päivää ennen oikeaa päivää ja kaksi päivää sen jälkeen..), kun paukut ovat kuluneet omien pirpanoiden hengissäpitämiseen. Silti kummilapsilla on ihan aidosti ja oikeasti erityinen asema mielessäni ja haaveissani puuhaan kunkin kanssa yhä enemmän vuosien kuluessa. Koska tiedän, miten arvokasta tunninkin lastenhoitoapu voi olla, haluan aidosti auttaa kummilasteni vanhempia, jos koskaan pystyn — tai päästää heidät vaikka kaksin syömään, jos he niin tahtovat (kuulitteko? Eikä tämä ollut pelkkää sanahelinää. Hyödyntäkää minua! Olen sen teille velkaa, kun tämän kunniatehtävän olen saanut!). No, haluan toki auttaa muitakin perheellisiä ystäviäni, mutta jotenkin erityisesti kummipalleroita. Haluan olla mainio Auntie Laukki, joka vie elokuviin ja syöttää sipsejä ja, öö, tietysti antaa kristillistä kasvatusta. (Voin oikeasti antaa sitäkin. Mutta myös nichiren-buddhismin alkeet luonnistuvat.)

Kuukausi takaperin sain syliini tuoreimman kummilapseni, ja muutuin saman tien sellaiseksi höpölöpö-jaarittelijaksi, jollaisia en itse voi sietää: ”Siis niin pieni! Mun lapset ei varmasti koskaan oo olleet näin pieniä! Siis mitä tää painaa! Siis mä en kestä! NIIN PIENI! Miten tätä pidetään!”

Näin sitä pidetään. Varovasti ja lähellä syräntä.