Kuohukermaa ja kinuskia kohmeloon

Älkää puhuko noin kovaa, kulmakarvoja vihloo.

Vaikea tajuta, miten jaksoi kymmenen vuotta käydä baarissa riekkumassa vähintään kerran viikossa, useasti kahdestikin, joskus kolmesti, herran tähden – joskus varmaan neljästi. Nyt tämä kerran kuukaudessa tuntuu aika sopivalta.

Särkylääke sotkettu banaaniin ja nielaistu. (Minulla on lääkkeidennielemisneuroosi – ennen piti laittaa buranakin kahdeksaan osaan. Nykyään menee jo kokonaisena, mutta vain jonkun paksun asian kanssa nautittuna: esimerkiksi suklaavanukas, jogurtti tai tänään tuo suussa muusiksi märehditty banaani kelpaavat.)

Kone käyntiin kunnon rasvalatauksella. Äiti on kylässä, joten aamukahvi on nautittu kuohukerman kanssa. Mies haki kaupasta jotkut käsittämättömän tuhdit kinuskileivokset. Kyllä näillä lähtee. (Eli mitä luultavimmin olo pahenee entisestään ja kroppa huutaa apua.)

Eilen siis Tv-Resistori ja Jaakko Laitinen & Väärä raha Klubilla – ja minä kanssa, ja muutama tuttu. Arvoin lähtemistä viime hetkeen saakka ja kävin läpi perinteiset ”Pärjääks Sulo ja meidän äiti muka pari tuntia keskenään?” -hätäilykriisit. Pärjäshän ne.

Olen lupautunut kohta taidemuseo-shoppailu-kierrokselle äitini kera. Herra varjele.

Kuvan henkilö tilasi eilen ensimmäisen tuopillisensa hanasiideriä sitten lukiovuosien.

Kuvan henkilö pukee nenälleen marjatyrnirillinsä lähinnä vain krapula-aamuina, piristääkseen itseään. Ei sekään aina auta. Eivät hassut brillit pysty ihmeisiin.

Kuvan henkilö on kofeiinin suosiollisella avustuksella siirtymässä krapulan ”we are the world” -polvienhalailutilaan.