Laura loves löytönurkka
Tästä on tulossa hyvää vauhtia Lilyn virallinen white trash -palsta, kun parin päivän sisään kirjoitan Wayne’s Coffeesta (”siis se oli niinku just hyvä kahvila!”) ja nyt Ikeasta (”siis se on just siistii kun kylppärin matto maksaa tyyliin euron!”). Jutun nimi on unelmieni ruokapöytä.
Unelmieni ruokapöytä on tietysti Artekista tämä Alvar Aallon klassikko — ei tosin mustalla pinnalla, jollainen meillä on aina ollut lapsuudenkodissa, vaan valkoisella. (Jos äitini kupsahtaa ennenaikaisesti, olen kyllä valmis vastaanottamaan tämän mustapintaisenkin, veljelleni tiedoksi. Onneksi veljeni sisustusmaku on koko lailla täysin päinvastainen kuin omani.)
Mutta niin kauan kuin meillä tohisee sekä hoitolapsia että omia lapsia, jotka rakastavat pöydän pinnan lasagnella maalaamista, saksilla hakkaamista ja ties mitä muuta epäilyttävää toimintaa, aion ruokailla ilolla Ikean pöydän äärellä. Eli seuraavat viisi vuotta nyt ainakin, ehkä kymmenenkin.
Nykyinen pöytämme on Ikean koivuviiluinen Bjursta, jonka saa kätsyillä jatkopaloilla pidennettyä 8 ihmisellekin. Pienimmässä koossaan se on hyvä neljälle (+ päädyssä syöttötuoli). Mutta se ongelma tuli jo tuolla edellä: koivuviiluinen. Jouduin Turkuun muuttaessani koivuviilu-psykoosiin, kun Puutarhakadun kodissamme oli vaaleat lautalattiat ja valmiiksi koivuviiluiset vaatekaapit. Lisäksi Muuramen sohvassamme on koivu”kanttaukset”. Pärähdin siihen, että tää koivu on nyt se teema.
Vekkulassa on mäntymosaiikkiparketti ja tummat puiset keittiötasot. Koivu, varsinkin se halpa koivuviilu-lastulevypaska, näyttää aivan kamalalta niitä vasten. Tajusin heti, että keittiöön on pakko saada valkoinen pöytä. Eilen Ikeassa huokailin taas keittiöosastolla ihanaa, superpitkää ja -leveää valkoista Nordenia, joka sopii 6-10 hengelle. Sen ympärille mahtuisi koko suku. Hintakaan ei kuin 300 €, mutta silti se on juuri nyt liikaa. Tuntuu tyhmältä ostaa uusi, kun vanhan ainoa vika on sen sopimattomuus värimaailmaan. Se on ihan moitteettomassa kunnossa. Eli ei tälläkään kertaa, jatketaan matkaa kohti Ribban-kehysten ihmemaata.
Juuri ennen kassaa: jos nyt kävisi vielä kuitenkin tuolla löytönurkassa, vaikkei siellä koskaan mitään ole…
Mutta nyt siellä on. Se. Valkoinen. Norden. Isompi. Malli. -50%! Laatikossa lukee: täysin uusi, ehjä, vain jatkopala puuttuu. ”Ei me tarvita sitä jatkopalaa”, hössötän Aleksille. ”Ei meidän keittiöön mahdu 260-senttinen pöytä kuitenkaan. Ehkä sitä nyt jouluna tarttis, jos kantais pöydän olkkariin jotakin megaillallista varten, muttei koskaan muuten. Meidän on pakko ottaa tää nyt! Tää on kohtalo!”
Aleksi suostuu, koska senkin mielestä tämä on melkoinen sattuma, huomioon ottaen että olen hokenut viimeiset puoli tuntia rakkaudestani Nordeniin, kunhan se vain maksaisi puolet vähemmän. Että se löytyy, käyttämättömänä (ei minään mukiloituna mallikappaleena), juuri oikeassa koossa ja värissä. Viime hetkellä paikalle osuu vielä kiva Ikea-työntekijämiekkonen, joka kysyy, haluammeko mallikappaleesta jatkopalan mukaamme (”jos vaikka joskus tarttette sitä”), koska ei sitä mallikappaleessa tarvita. Siihen ei ole koskaan koskettukaan. Toisin sanoen hän kysyy, haluaisimmeko puoleen hintaan vielä sen palan, jonka puuttumiseen takia se pöytä alun perin on alennettu puoleen hintaan. No, kiitos kyllä.
Tralalaa. Rakastan sinua tänään, Ikea. Kaikesta siitä koivuviilusta huolimatta. (Voisko joku nyt ostaa ton meidän Bjurstan sitten pois, kiitos. Vaikka en tainnut mainostaa sitä kovin hyvin…)
Odotan, että joku tulee nyt kertomaan kuinka huonolaatuinen paska se Norden on ja kuinka Ikea edustaa länsimaiden perikatoa. Olen tästä hyvin tietoinen. Skoolaan tälle rikokselle tänä iltana valtavan, valkoisen, täydellisen linjakkaan ruokapöytäni ääressä! (Kunhan se on ajatuksen voimalla koottu. Ja ehkä huomattu, ettei koko kyökissä voi liikkua enää askeltakaan, kun tuo monsteri on vallannut sen. Aivan sama.)
Ps. Hoksasin juuri, että minullahan on fotoalbumissani hyvä havainnekuva isosta Nuuuuuurdenista. Sulon kummilassa Metsälässä on nimittäin sama pöytä. (Niilläkin oli ennen Bjursta, miten me voidaan apinoida aina vahingossa tuota samaa perhettä?) Kuten näkyy, kuusi aikuista mahtuu mainiosti ja päätyyn kolme lasta. Enää tarvitaan pizzaa ja viiniä.
