Negatiivinen nationalisti

Ystäväni Terhi nimitti minua eilen keikkanegailijaksi. Termi pitää paikkansa. Jaksan keikkoja nykyään todella huonosti. (Toista oli joskus 90-luvulla, jolloin saatoin käydä vaikka viidellä keikalla viikossa kyllästymättä, eturiviin tunkien, villisti tanssien ja laulaen. Ei hyvät hyttyset. Those were the days.) Syitä piisaa:

1) keikkoja edeltävät etkot ovat miltei aina niin huiput, ettei tee yhtään mieli laittaa takkia niskaan ja lähteä vieraiden ihmisten keskelle meluun ja mölyyn.

2) keikoilla pitää usein seistä. En jaksa.

3) keikoilla ei näe mitään. Tylsää.

4) keikoilla iskee laskuhumala. Ihan perseestä.

5) keikat kestävät liian pitkään. Kiitti, riitti. En tarvitse mitään neljättä encorea.

6) keikat alkavat liian myöhään, vaikka tilanteeseen onkin puututtu ja paneuduttu.

Niinpä olin eilen vähällä myydä lippuni The Nationalin keikalle – varsinkin, kun tajusin, että ehtisin vasta kello yhden yöbussiin ja olisin kotona Turussa aamuneljältä. Ei tämä edellisessä elämässä olisi ollut erityinen ongelma, mutta luvassa oli vauvanhoitoa omin nokin, ts. täysin väsymykseen ja krapulaan sopimatonta ohjelmaa.
Onneksi tulin viime hetkellä järkiini ja pakotin itseni Kulttuuritalolle! Ihana National! Ihana istumakatsomo! Ihana näkyvyys! Ihana tunnekuohu, jonka ainesosat ovat pateettinen pop-musiikki ja pari viinilasillista. Sitten voi katsella konserttisalin seinään muodostuvia varjoja ja kelata päässään märakastanmunmiestä märakastanmunpoikaa märakastanmunystäviä märakastanmunelämää. Inspiraatiostuffia tääkin siis.

Etkot tosin olivat tässäkin illassa parasta: neljä läheisintä tyttöystävää, Cellan nurkkapöytä, blinejä ja paistettuja kaloja ja lihapullia ja kasvispihvejä ja sorbettipalloja ja jäätelöä ja kinuskikastiketta ja reilu pullo viintä ja jallua ja kahvia ja tummaa olutta ja ennen kaikkea hulluna pulinaa. Suoraan altaan syvään päähän: sukusotkut, syntymät, kuolemat, tunnevammat. Sitä olisi jaksanut vielä tuntikaupalla.

Keksinkin illan aikana, että järkätään tyttökerhon ravintolaillallinen Heltsingissä tästä edespäin kerran kuussa. Henkireikämatskua!