Neuvo mua
Neuvola. Tuo hyvinvointivaltion klassinen lapsiperhepalikka. Mitä siitä pitäisi olla mieltä?
Olen käynyt neuvolassa kiinnostavan keskustelun tasan kerran. Silloin neuvolan täti (he ovat aina tätejä, 25-vuotiaat vasta valmistuneetkin) avautui omasta paniikkihäiriöstään ja sain aidosti tarpeellista vertaistukea. Tuon kohtaamisen johdosta olisin miltei valmis sanomaan, että instituutiolle on sijansa. Mutta vastaavasti olen käynyt neuvolassa epäkiinnostavan keskustelun useamman tusinan kertaa. Useimmiten neuvola tuottaa minulle turhautumista ja ahdistusta.
Odotusaikana luetaan vihkosta, että briejuusto on pahasta. Voi hyvä jumala.
Sitten tulee vauva. Sulon aikana tuputettiin alusta asti korviketta ja kyseenalaistettiin maidontuotanto. Olisin kaivannut kannustusta ja imetystietoutta. Onneksi osasin ja jaksoin hakea sitä itse, ja imetin vuoden sinnikkäästi ja lopulta ilolla. Kaikki eivät osaa ja jaksa. Ei ihme, että Suomen imetysluvut ovat maanosan surkeinta pohjasakkaa. Kummatkin poikaseni ovat aina saaneet noottia hoikkuudestaan, vaikka kumpikin on kasvanut tasaisesti ja vaikka olen aina painottanut, että vanhemmat ovat olleet aikanaan samanlaisia rimpuloita ja nyt Uljaksen tapauksessa viitannut Sulon identtiseen kasvukäyrään. Plaa.
Ylipäätään neuvolatreffit ovat pitkälti kaavamaista lätinää, jossa sekä täti että asiakas näyttelevät rooleja, joita kuvittelevat vastapuolen heiltä odottavan. Tekisi usein mieli kirkua, että haloo, voidaanko puhua ihan normaalisti. Olen joskus jopa järkeillyt, että minulle lässytetään ja minuun suhtaudutaan vähäjärkisenä neuvolassa siksi, että henkilökunta arvioi minut ulkonäköni perusteella teiniksi. (Minulta kysytään 32-vuotiaana Alkossa paperit aina – siis jo ennen tätä tehostusuudistusta.) Sitten tajuan, että näkeväthän ne tietsikan ruudultaan, että olen iäkäs ja arvokas henkilö. Ei sillä, että teiniäitiin tulisi suhtautua epäkunnioittavasti, mutta ymmärrän, että täysin pihalla oleva, nuori mutsi (jos koskaan käytän sanaa mamma, saatte vapaasti iskeä tikarilla naamaan) voi kaivata hellää, äidillistä koutsingia. Toki minustakin on kivaa lukea vihkosesta, että Tyytyväinen vauva, mutta muutoin haen kaipaamani tuen ihan muualta. (Okei, okei. Tietysti neuvola palvelee niitä, jolta tämä mahdollisuus lähipiiristä puuttuu.)
Mistä tämä tuli mieleen? Tuoreimmasta neuvolakäynnistä, tietysti. Yösyötöt pitäisi nyt lopettaa. Kahdeksankuinen ei tarvitse yöllä maitoa nälkäänsä. Ja omaan sänkyyn pitäisi opettaa. Mmmh. Joo. Niin. En luule, että Uljas kuolee yön aikana, ellei saa ruokaa. Rinta nyt vain edustaa vauvalle paljon muutakin. Jos vauva kaipaa turvaa tai läheisyyttä tai mitä tissi hänelle symboloikaan, minusta on kiva tarjota sitä hänelle. I signed up for this. En toki panisi pahakseni, jos beibsteri itse tahtoisi lopettaa yösyömiset. Olisi toki kiva joskus nukkua yli parin tunnin pätkä. Mutta tuntikausia en pientä huudata sen takia. En tahdo. Se tuntuu pahalta ja väärältä. Jos se joskus tuntuu hyvältä – tai edes siedettävältä – ja oikealta, teen kyllä niin, kysymättä herra/rouva/neiti tohtorin tai terveydenhoitajan armeliasta lupaa. Piste.
Lisättäköön tähän väliin, etten tuomitse unikouluttajia: olen itsekin vieroittanut semi-lempeästi Uljaksen rinnalle nukahtamisesta (toimii vain päiväunilla, yöllä ei mitään tsäänssiä) mutta uskon siihen, että vanhempi itse tietää, milloin on niin väsynyt, että tarvitaan radikaaleja toimenpiteitä. Nämä pitäisi-neuvot tässä sapettavat.
Perhepetidiskurssia en jaksa käynnistää juuri nyt. Minun mielestäni avuttoman jälkeläisen paikka on lauman vanhimpien suojissa. Kyse ei ole mistään vanhempien ylläpitämästä pakkosymbioosista: sillä sekunnilla, kun lapsi tahtoo mieluummin koisata omassa huoneessaan, hän on täysin tervetullut tekemään niin.
Mutta yksi ketutuksen aihe on ylitse muiden: isän rooli. Siis isä — neuvolamaailmassa tuo söpö pikku statisti, joka vaihtaa vaipan kerran viikossa ja on hirveen kiva kun auttaa. Minulta on tosissaan kysytty neuvolassa kysymyksiä kuten: ”Osallistuuko isä?” ja ”Hoitaako isä lasta?” Haluaisin joskus neuvolatätsyn kääntyvän viilipyttynä Aleksin puoleen ja kysyvän: ”Osallistuuko äiti?” ja ”Hoitaako äiti lasta?”
Ei niin kysytä, koska äidit osallistuvat ja hoitavat. Isille se on olevinaan jotenkin optionaalista. Jos olisin mies, kuolisin vitutukseen. Tietty neuvolassa voisi myös nauttia siitä harvinaisesta supervoimasta, että on kerrankin täysin näkymätön. Mutta valitettavasti tuohon on sisäänrakennettuna myös syytös ulkopuolisuudesta, vajavaisuudesta, puutteellisista taidoista pitää huolta omasta poikasestaan… Joten eivät ne supervoimat paljon lohduta. Vee äm pee. Tästä en pääse yli.
Nurinaa pehmentäväksi pakolliseksi loppukaneetiksi kerrottakoon, ettäo len toki kiitollinen julkisesta terveydenhuollosta ja siitä, että perheistä yritetään pitää huolta. Systeemi vain kaipaa päivitystä. Sitä lienee luvassakin, kun suuret ikäluokat luutuneine käsityksineen väistyvät eläkkeelle. Tervemenoa.
Niin, ja perheessäni esiintyy myös aivan vastakkaisia neuvolamielipiteitä. Sulo nimittäin kysyy miltei päivittäin, että koskamennäänneuvolaan. Siellä on traktori, jossa on peräkärry! Muovinen lentokone! Nukenrattaat! Paljon kutkuttavia kiijoja luettavaksi! Uljaksen myötä Sulo on tottunut siihen, että minä ja/tai Aleksi kökötämme terkkatädin huoneessa vauva kainalossamme, ovi on raollaan ja Sulo leikkii odotushuoneessa sydämensä kyllyydestä. En ole viitsinyt kertoa, että ensi viikolla on hänen vuoronsa olla tutkimuksen kohteena. 3-vuotiaana tehdään ensimmäinen näkötutkimus. Tätsy ehdotti, että lapselle pohjustettaisiin asiaa etukäteen käyttämällä fraasia taikalasit. Kyllä ne selkeästi jotain osaavat.