Olette yhä jonossa. Ni är ännu i kön.

Tiedän, puhuin vuodenvaihteesta. Olin suurpiirteinen: tarkoitin kuun puoltaväliä, kun tilanne on tasoittunut ja arki löytänyt kuuluisan uomansa.

Tiedän, jonottaminen sapettaa. Haluatte varmaan vähintäänkin tietää, kuka teitä jonossa etuilee?

No, tämä kaiffari.

Kuten lukijakunnan terävimmät voivat kuva-arvoituksesta päätellä, kuopukseni aloitti tänään päiväkodin. Ei hän sinne vielä yksin jäänyt, mutta lähipäivinä kyllä, vähitellen. Tässä kotihoidon siunatussa ja kirotussa yhteiskunnassa 1v3kk on aika pieni päiväkotiin. Uljas onkin ryhmänsä nuorin pirpana. Siksi – ja kiintymyysvanhemmuustaipumukseni johdosta – myönnän tuntevani syyllisyyttä lapseni tunkemisesta muiden hoiviin. Toisaalta sydämeni laulaa, sillä vapaus ja oma elämä ovat taas käden ulottuvilla. Työtähän olen tehnyt kummankin lapsena syntymästä saakka – mutta iltaisin, öisin ja viikonloppuisin. Lähes joka päivä. Siksi ajatus siitä, että voin tehdä työt päivisin ja jättää läppärin työhuoneelle, viettää illat oikeasti vain perheen, ystävien ja harrastusten kanssa, on humalluttava ja uskomaton ja miltei absurdi. Ja ihan kohta totta!

Mutta tämä viikko sinnitellään vielä iltatöiden (työn alla muun muassa paksu lasten satukirja, matkailujuttua, kolumnia, ties mitä) kanssa ja eroahdistusta (tarkoitan siis äiti-vauva -symbioosin romuttumista) potien. Sinnitelkää tekin — sitten kirjoitellaan. Voi pojat, miten kirjoitellaankaan.