Orgastinen Orhan

Minua pidetään lukutoukkana. Minä olen lukutoukka. Mutta sain viime viikolla päätökseen kirjan, jota luin yhdeksän kuukautta. Sinä aikana en lukenut yhtäkään muuta romaania.

Syy ei ollut teoksen tylsyys, korkeintaan koko (reilua 600 sivua ja paria kiloa on ärsyttävä kantaa käsiveskassa) sekä Sulon syntymän jälkeinen alho (puoli vuotta meni sumussa ja ahdistuksessa, täysin lukukyvyttömänä).

Niin tai näin, luetuksi tuli – ja onneksi tuli: Orhan Pamukin Nimeni on punainen oli silkkaa kauneutta. Pohjatarina oli lähes klassinen whodunnit-murhamysteeri, mutta sen ylle oli kudottu monta kerrosta kiehtovaa seittiä, joka sai ajattelemaan niin rakkautta, taidetta kuin islamilaista kulttuuriakin. Tarina kulki kekseliäästi ja Pamukin kielenkäyttä on vailla vertaansa. Miekkonen on Nobelinsa ansainnut.

Luonnollisesti teos sytytti myös hullun matkakuumeen Istanbulia kohtaan. En taida tuntea kohta ketään, joka ei olisi käynyt Istanbulissa viimeinen puolen vuoden aikana – kyseessä taitaa tällä hetkellä olla nuoren, koulutetun väestön hittikohde number one.

Pamukin jälkeen poimin luettavaksi Aravind Adigan White Tigerin (en jaksa tarkastaa, onko suomennettu), joka puolestaan on Booker-palkittu, kekseliääksi kehuttu. Henkilökohtainen kirjaguruni Samuli tosin arvioi, ettei se ole niin nerokas kuin väitetään – mutta loistotarina kuulemma silti. Palaan asiaan.