Ostaisinko Vekkulan?
Elämä meni vuorokauden sisällä ihan hurlumheiksi. Impulsiivisuuteni roihahti ilmiliekkeihin, kun sunnuntai-iltana keksin klo 19, että me muutetaan. Klo 20 löytyi netistä potentiaalinen kaunokki. Klo 20.20. välittäjä soitti takaisin (sunnuntai-iltana – kiinteistövälittäjän mindset on kyllä totaalisen kreisi). Tänään klo 13 olin Sulon kanssa koluamassa potentiaalista kotia. Huomenna klo 18 otetaan mieskin mukaan. Jos itseäni yhtään tunnen, huomenna klo 20 on tehty tarjous ja ylihuomenna klo 12 kaupat. Toki nyt kun visioin tämän niin suoraviivaisesti, niin tulikohan jinxattua koko homma.
Nyt on kyllä pää ja sydän räjähtää. Olen karsean huono tekemään päätöksiä. Tai ei – osaan kyllä tehdä päätöksiä, mutta liiankin nopeasti – välillä tuntuu, etten osaa harkita tarpeeksi. Tuskastun, kun kaikki ei ole yksiselitteistä. Potentiaalikodissa on plussia ja miinuksia.
Plussat
+ 134 neliötä: tilaa, tilaa, tilaa! Mahdollisuus jopa ikiunelmaani: kirjastohuoneeseen. Tai: tv-huoneeseen, jotta olohuoneesta tulee jotain ihan muuta kuin telkkarintuijotusluola.
+ rakennusvuosi 1905, vanha puutaloihanuus
+ kaksi toimivaa krumeluurikakluunia, toimiva puuhella. Tosin nämä on nykykodissakin.
+ yläkerran häkellyttävän kaunis lakattu valkoinen lauta, lattiasta kattoon
+ Keittiö on sympaattinen, kaunis ja ihana.
+ Huonekorkeus 3.2 metriä.
+ Samassa rakennuksessa on taloyhtiön ilmainen puusauna. Ilmainen! Puusauna!
Miinukset
– tämä on ykkösmiinus: talo on vino. Perustukset ja muut on tutkittu, vinous on parin sentin luokkaa eikä se ole edennyt vuosikymmeniin. Kyse ei ole siis vajoamispelosta. Kyse on siitä, että voiko elää olohuoneessa, jossa tuntuu kuin olisi parin promillen kännissä koko ajan? Nykyomistajat vakuuttavat kautta kiven ja kannon, että vinouteen tottuu viikossa, parissa. He eivät kuulemma huomaa sitä millään tapaa enää. Joku ei ehkä huomaisi ollenkaan – noteeraisi vain hiukan kummallisen tunteen. Minä taas sanon kerran viikossa jossain ”Onks tää lattia vähän vino?” Minulla on tavattoman herkkä tasapainoaisti ja hermostun, jos kaikki ei ole suorassa ja tukevaa. Mutta: uskon kyllä myös, että ihmisaivot tottuvat ja että tuohon tottuisi, kuten vaikka junan ääneen tai mitä näitä kynnyskysymyksiä nyt asuntokaupoissa välillä on. Mutta tuo pelottaa, en kiellä. En halua asua missään vitun Vekkulassa.
– Yläkerta on yhtä avointa tilaa, jaettuna kolmeksi sopukaksi. Nyt vanhempien makuusoppi (ei mikään koppero, vaan ihan avara ja symppis), kahden lapsen sopet. Hyvästi seksielämä? Onko koko ajan tunnelma kuin jossain öö leirillä? Toisaalta tuo on tavattoman liikuttava, tiivis, ei kuitenkaan yhtään klaustrofobinen ratkaisu. Ehkä juuri sopivassa suhteessa omaa tilaa ja yhteisöllisyyttä, perheyttä.
– Olkkarista ja ”kirjastohuoneesta” näkymä on rumalle teollisuusalueelle ja joutomaalle. Joutomaa ei haittaa, toimistorakennus kyllä. Ja karsea pieni kebab-kioski. Kesällä puiden vehreys jeesannee, mutta talvella ei. Minusta teollisuusalueen liepeillä eläminen tuntuu jotenkin eristyneeltä. Kuin olisi pudonnut elämästä, kaupungista puoliksi pois. Ja kun ei ole maaseutuasumisen hyviä puoliakaan, eli kaunista maisemaa. En osaa arvioida, kuinka paha miinus tämä on.
Turun hintataso on niin eri maata kuin Helsingin, jonka hintoihin olen yhä tottunein. Tästä asunnosta pyydetään 239 000 €, mikä tarkoittaa mielestäni suomen kielellä ”ilmainen”. Ei tartte kertoa, että sehän on hitosti rahaa, oletpa perseestä oleva porvari, koska tajuan myös sen. Syytän Helsingin aiheuttamaa sokeutumista.
No, huomenna ”olemme viisaampia”, kuten sanotaan. Jännää, miten myönteinen asia voi aiheuttaa näin paljon ahdistustakin. Yhtäkkiä tuntuu kuin kaikki olisi muuttumassa, vaikka itse tekee muutosta. Yhtäkkiä tulee jo valmiiksi hirveän haikea olo, kuin joku repisi minua väkisin kotoani, vaikkei kukaan tee niin. Ovatkohan nämä huonoja merkkejä?
Kuva: Weheartit (ei se meidän ehkä-koti sentään nimittäin noin vinossa ole. Kai.)