Olin tukehtua pihapuusta poimittuun kriikunaan, kun poimin tällä viikolla uunituoreen Evitan postilaatikosta.

Sysään siis vastuun otsakkeesta toimituspäällikölle, mutta muu teksti on kyllä minun näppäimistöltäni. Omistan artikkelin kaikille niille, jotka luulevat tietävänsä minusta kaiken sen perusteella, että bloggaan, twiittaan ja Facebook-päivitän paljon. Voi pojat, ette te tiiä.

Ja toisaalta myönnän jutussakin avoimesti, että kyllä: voin kertoa netissä asuntolainani korkoprosentin, tulevan lapseni sukupuolen (nyt tajuan, että olen kyllä tainnut unohtaa kertoa teille, että poika sieltä taas putkahtaa!) ja psykoanalyysihistoriani, enkä koe, että se on millään tavalla minulta pois. En siis ole inkkarien sukua, en kuvittele, että kamera vie sieluni. Tai netti. On niin paljon, mistä tietävät vain läheiset ystävät. Tai pelkkä Aleksi. Tai pelkkä minä itse. Ja niin on hyvä.

Ja avoimuus – nettiavoimuuskin – se antaa, paljon. Enemmän kuin ottaa, omalla kohdallani. Joku muu voi olla toista mieltä, ihan vapaasti.

Mutta pointti oli, että osta Evita ja lue jymypaljastukset. Tai skippaa koko aukeama. On nimittäin muutenkin huippis lehti. Evita-fanitus = henkinen nelikymppisyys on täällä. And I like it.