Sviitti merellä

dsc_2128.jpg

Elämyksestä on vain muutama vuorokausi, mutta olen joutunut selittelemään tätä häpeillen jo pariin otteeseen. Miksi? Miksi joku lähtisi vapaaehtoisesti 24 tunnin ruotsinlaivaristeilylle ja pulittaisi parin Berliinin-lennon verran rahaa sviitistä? Mitä vikaa siinä perinteisessä A-hytissä on? (Luojan kiitos, kukaan ei sentään enää oleta, että alkoholilakossa oleva perheenäiti ahtautuisi autokannen alle C-hyttiin.)

Syytän tästä kaikesta Aleksia (luonnollisesti). Mieheni intohimoinen harrastus on seurata (rahti)laivaharrastajien keskustelufoorumeita, joilla puidaan muun muassa sitä, millä risteily-yhtiöllä, missä laivassa ja millä kannella on optimaalisin ja mahdollisimman suurella ikkunamäärällä varustettu sviitti saariston tarkkailuun, navigointiin ja kapteenin komentosillan vakoiluun. (Kyllä, tämä on joidenkin ihmisten harrastus! Eikö ole kiehtovaa!) Laivabongarien mukaan tämä sviittien kuningas löytyy Silja Europalta. Nyt ehdin jo unohtaa, mikä tämä optimaalisviitti oli nimeltään. (Niitä on kai kaksi.)

 

Yleensä Aleksin tuntikausia kestävät navigointi- ja laivahöpinät eivät tarraudu aivokuorelleni kovin pitkäksi aikaa. Mutta nyt mainittiin sana sviitti. Sanoin saman tien, että nyt me varaamme sellaisen. Risteilyn. Sviitissä. Kyllä vain. Ja niin teimme.

dsc_2123.jpg

dsc_2114.jpg

 

Olennaisintahan risteilyllä on risteilyllä olevien ihmisten välttely. Se on yleisissä tiloissa kovin hankalaa, koska siellä ne ihmiset liikkuvat: ravintoloissa (käytän termiä ravintola tässä yhteydessä melko väljästi), verovapaissa myymälöissä ja niillä kaiken nähneillä kokolattiamatoilla pitkin käytäviä. Hengissä säilymisen kannalta on ensiarvoisen tärkeää sulkeutua hyttiin ja tehdä vain harkittuja täsmäiskuja kiinnostavimpien parfyymiputelien sekä halvimpien suklaalevyjen ja skumppapullojen luo. Sitten taas piiloutua maailmalta ja nauttia siitä joutilaisuudesta, jonka keinuvat aallot tuovat mukanaan. Kaukana arkinen ulkomaailma ja järkähtämätön manner.

Voin nyt varmuudella kertoa, että sviitti on se ainoa oikea pakopaikka. Lapsen kanssa se on ehdoton. Lapsen kanssa mikä tahansa muu hytti on kuristavan pieni. Sviitti ei oikeastaan ole hytti, vaan huoneisto. Ja se todella on pelkkää ikkunaa. Ja complimentary hedelmäkoria, vissytölkkiä, limonadia, kuohuviiniputelia. Ja aamiaiskupongit sinne kivoimpaan ravintolaan. Ja poreamme ja pieni, soma sauna, jonka lauteelta katsella Ahvenanmaan idyllisiä saaristokyliä. Niin mautonta luksusta (siis poreamme, ei Ahvenanmaa – Ahvenanmaa ei ole mauton!), mutta niin rentouttavaa ja hykerryttävää.

 

 

dsc_2094.jpgdsc_2097.jpg

Meidän koti tää?” Sulokin kysyi toiveikkaana laivan jo lähestyessä Turun satamaa, josta kipsutimme kivenheiton verran kotiin kesäillassa. “Kyyyyyllä, äidin mielestä voimme kutsua tätä toiseksi kodiksemme”, vastasin luottavaisesti. Kenties vielä joskus lähettelen osoitteenmuutoskortteja seuraavalla tiedonannolla: uusi osoitteemme on Silja Europa, kansi 11, hytti 11206.

Suhteet Ystävät ja perhe Mieli Matkat

Täydellinen paisti

On pitänyt kesän (ja keväänkin!) aikana kirjoittaa niin monesta kulttuurituotteeesta. Claudie Gallayn pikkusievistä Tyrskyistä, järkyttävän höperöstä Rock of Agesista, Ewan McGregorin pantavuudesta Salmon Fishing in the Yemenissä, E.M. Forsterin söpön harmittomasta Hotellista Firenzessä, siitä miten näin Friends with Kidsin juuri oikeana päivänä enkä mennyt esimerkiksi eroamaan. Madagascar 3:n pressinäytöksenkin istuin läpi, mutta olisi enemmän sanottavaa leffan aikana nauttimastani kahvista.

Ja jos nyt jatkan samalla linjalla, niin nyt en millään ehtisi kertoa lukupiirissämme eilen käsitellystä Satu Taskisen Täydellisestä paistista. Muuta kuin, että ”ihan suosittelen” (ehkä turhin statement koskaan?). Absurdihko, vinksahtanut kertomus yhdestä pyhäinpäivästä wieniläisessä asunnossa. Herkulliset, mutta harmillisesti hieman puolitiehen jäävät henkilöhahmot ja kurkistus neurootikon päähän. Niin tarkasti havainnoitua ja raportoitua tajunnanvirtaa, että käämit ovat palaa: olen itsekin hermoheikko hössöttäjä, en halua sukeltaa näin syvälle neurootikon typerään mielenjuoksuun. Alkaa ahdistaa.

Kaiken rasittavuuden lomassa on kuitenkin oivalluksia ja hyvää huumoria. Tunnelma on salakavalan vangitseva ja teksti soljuu kuin kuuma sianrasva sormien välistä: 300 sivua on suhteellisen nopeasti luettu.

Ps. Jos kirjailija on Wienissä asuva Satu Taskinen, voiko kukaan pitää Wienissä asuvaa päähenkilöä, Taru Korhosta, minään muuna kuin kirjailijan surkeasti naamioituna alter egona? Sangen naiivi ajatusmalli tämä, mutta envoimitää.

dsc_2136.jpg

Kulttuuri Kirjat Suosittelen