Anteeksi nyt vaan, mutta olen todella hyvä suunnittelemaan reissuaikatauluja niin niillä kuuluisilla lapsen ehdoilla kuin äidin mielenterveyden ehdoillakin. Tämän totesin taas mainion, täyteen pakatun Helsingin-reissumme päätteeksi. Valitsin suorastaan täydelliset bussivuorot Sulon päiväuniaikojen kannalta. Ja oman Olivian-lukemiseni kannalta. Leppoisaa.

Herättyään jossain Paimion kohdalla (Paimio on tässä yhteydessä symbolinen termi varsinaissuomalaiselle maaseutupitäjälle, en tiedä ollenkaan, kulkeeko Hki-Tku -reitti sen halki) Sulo katsahti ulos mansikkapelloille ja totesi tyynesti: ”Lentokoneessa.” Kerroin, että olemme itse asiassa bussissa. Tajusin, ettemme ole koskaan aiemmin matkanneet pitkän matkan bussilla ja junallakin vain muutaman kerran, joten laaja, liikennevälineestä avautuva maisema tosiaan taitaa symboloida Sulolle lentokonematkustamista. (Mietin, montako kertaa tuo taapero on jo lentänyt. Lopetin tusinan kohdalla, koska kuvittelen olevani lentomatkailuvastainen hippi.)

Nyt alkakoon uusi aika. Äiti-lapsi-helsinkihupireissujen bussimatkailukausi. On ihanaa antaa lapsen isällekin lahjaksi omaa aikaa, kun itse saan sitä esimerkiksi työmatkojen kautta paljon reilummalla kädellä. Kaikki voittaa.