Kerrataan nyt vielä Vekkulan keittiön vaiheet (ei saa nukahtaa nyt, kiltti lukija!): ensin sai häädön koivuviilukammotuspöytä, sitten liian kookas kaunokki. Kaunokki ei muuttanut kauas — salonkipöydäksi olkkariin. Keittiöön hankin ydinperheen arkipöydäkdi melko impulsiivisesti Alvar Aallon pyöreän klassikon.

Sitten tajusin, että tartten uudet tuolitkin. Huusin Huuto.netistä kaksi Aallon 66-tuolia viininpunaisella linoleum-istuimella. Metsästän yhä ensisijaisesti valkoisia, mutta uutena niitä ei ole nyt varaa ostaa. Punaiset ovat ihan fine toistaiseksi (mätsäävät mainiosti noiden ikkunaviirienkin kanssa!). Kolmas vielä tarvittaisiin, mutta alle vuoden päästä tarvitaan kai toinen syöttötuolikin. (Vai siirtyykö Sulo silloin jo aikuisten tuolille? En tajua näitä juttuja.) Pöydän ympärillä on tilaa vain neljälle istuimelle.

Niin tai näin, kaiken piti olla suht kunnossa, kun pöytä ja tuolit oli hankittu, mutta kokonaisuus näytti yhä urpolta, kun keittiön korkkilattia ei sopinut värikomboon yhtään. Pieni pöytä ja tuolit näyttivät leijuvan keskellä huonetta.

Enter Sisustuksen Koodin turmiollinen blogi ja tiedote Pappelina-mattojen alennusmyynnistä. No, alematot olivat liian pieniä minulle, mutta päädyinpä puotiin ja selaamaan Pappelinan kuvastoa. Tilausmatto oli iso ja mustavalkoraidallinen. Pakko se oli saada. Järkeilin nimittäin, että muovikuteista kudottu mattohan on keittiöön mainiota matskua — sille saa heitellä tomaattikastiketta ja vauvan yrjöä litrakaupalla. Pyyhkii vaan ja avot, puhdasta tuli! Mikä oudointa, tämä matto tuntuu jalkapohjaan ihanalta, pehmoiselta ja joustavalta — pelkäsin piikikkään kovaksi. Ja niin kävi, että tulokas istui toivottuun paikkaan täydellisesti.

Julistan siis keittiösaagan toivottavasti päättyneeksi. Nyt on tilaa hengittää, kokata, pyöriä ympyrää kyökissä. Perheen kokoaminen pyöreän pöydän ympärille illalliselle on juuri niin idyllistä kuin haaveilin. Tähän loppuun tyydyttynyt huokaus.