Still alive, nigga!
”Päivitä!” ”Mikset sä koskaan päivitä sun blogia!” ”Vittu päivitä!”
Koska en jaksa kuunnella ystävieni vonkumista, päivitän nyt tätä mun blogia. Huomasin, että ainoa hetki, jolloin tähän pystyn, on aamukahvimuki (tänään pahvimukiin lorotettu versio) kourassa vietetty aamupäivän hetki, kun en ole vielä aloittanutkaan töitä. Kun työpäivä alkaa, ei ole enää mitään tsäänssiä löytää itsestään rentoa bloggaajaa. Tahtoo keskittyä hommiin. Ja kun työpäivä loppuu — niin, nyt on syksy, lapset aloittivat päiväkodin ja minä taas työhuone-elämän, ja siihen kuului lupaus: läppäri jää yöksi työhuoneelle, eikä tule koskaan kotiin. Illalla omistaudun perhe-elolle, kuntoilulle, kavereille ja muulle harrastamiselle. Se on ollut mahtipäätös ja vapauttanut illat.
Mutta tässä yhtälössä bloggaaminen on väliinputoaja. Totta puhuakseni tämä ei vieläkään tunnu innostavalta. Uskomatonta kyllä, Google Readerin katoamisella oli valtava vaikutus koko blogiharrastukselleni: kun lakkasin lukemasta blogeja, katosi myös oma innostus kirjoittaa. Joo joo, Bloglovinit sun muut, mutta en ole jotenkin vain omaksunut niitä samalla tapaa. Ehkä se on syysprojektini. Rakastu blogeihin uudelleen. Mutta kun sekin on ongelmallista, kun koko kulttuuri yhä vituttaa. En halua identifioitua bloggaajaksi. Pidän sitä loukkauksena. Olen toimittaja. Ihminen. Mutsi. Kahvinjuoja. Jopa turkulainen mieluummin kuin bloggaaja.
Ehkä projektini pitäisikin olla ennen kaikkea sen sisäistäminen, että on eri tapoja olla bloggaaja. Ja että bloggauskulttuuria voi muokata sisältäpäin olemalla fiksu bloggaaja. Että oma ääneni sopii tänne siinä missä muidenkin.
Huudan nyt siis omalla äänelläni, että moi! Mitäs tässä. Kesäloman mitta oli yhdeksän viikkoa, mutta silti tuntuu, että odottelen yhä kesän alkua. En yksinkertaisesti käsitä, että se meni jo. Koitan suggeroida itseäni syysihmiseksi. Rakastan kyllä arkea, ja ennen kaikkea rakastan työhuone-elämää, mutta pimeys ja kylmyys eivät inspaa yhtään. Kattellaan.
Aloitin maanantaina Superdieetin. Niin, Fitfarmin Superdieetin. Jutta Gustafsbsbsbfsfpefoepresjgeogiengin Superdieetin. Jotenkin näistä yli kymmenestä ekstrakilosta on päästävä. Tai sama se, mikä lukema vaa’assa on, mutta tämä täysin voimaton olo on voitettava. Ja vanhat vaatteet saatava päälle. Jos siinä avittaa kahden maitorahkapurkin päivittäinen lusikoiminen ja himokas juttatreenaaminen salilla, niin so be it. Saa nähdä, kuinka kauan tätä jaksaa: neljän päivän jälkeen tuntuu, että olisin kitkutellut tällä kuurilla jonkun neljä viikkoa. Vielä viisi viikkoa ja risat? Ei jumalauta. Pitää katsoa vain päivä eteenpäin. Nälkä ei tule: ruokaa syödään hullu määrä päivittäin. Mutta hiilariorgiat, olutillat, juustokekkerit — niiden aika on myöhemmin syksyllä.
Työt ovat kivoja ja niitä on hemmetisti. Perhe-elämä on ihaninta ja kamalinta ja sitä on hemmetisti. Lempivaatteeni on lippis. Palataan pian, tsau.
Ps. Jos haluat roikkua mukana päivittäin, Instagramille minulla on aina aikaa! Löydät minut sieltä kekseliäästi ristimänimelläni laurafriman.
