Helsingin kattojen yllä
Joidenkin ihmisten luona on törkeän hyvä olla. Niin kuin Sallalla. Osittain siksi, että Sallan jääkaappi on hyvyyden ytimessä. Siellä on aina purkeittain smetanaa ja suklaavanukasta ja ihania juustoja Hakaniemen hallista. Kyllä sieltäkin välillä herkut loppuvat. Eilen sain Töölössä käppäillessäni tekstarin: ”Voitko tuoda Alepasta kaksi litraa täysmaitoa ja jotkut hyvät pullat?” Täytin toiveen, mutten Alepassa, sillä könötin juuri Museokadun ihanan Anton & Antonin kohdalla. Shoppasin somaan paperikassiin punaisia maitotölkkejä ja Kanniston vadelmaviinereitä. Ne nautittiin lattekulhot kourassa Sallan kodin mielettömällä terassilla Sörnäisten kattojen yllä. Aurinko paistoi ja pulinat olivat syvät ja hyvät.
Yhtä ihana oli palata yöllä Kalasatamasta Metallica-keikkaraportoimasta. Olen mielestäni aika rento odottaja, enkä ole koskaan aiemmin joutunut pelkäämään vauvamahani puolesta, mutta tuolla idiootit, holtittomat humalaiset kaatuivat joka puolelta päälle ja näin jo itseni naamallani terävässä kivimurskassa. Hirvittävää väkivaltakohtaustakin todistin kyynärpääetäisyydeltä. Ihan pepusta.
Vielä kun teiniaikain tukka- ja seksijumalani Lars Ulrich oli menettänyt 99% hiuksistaan sitten viime näkymän, tilanne oli kerrassaan ankea. Unohdin syödä ja juoda mitään koko iltana, hoipertelin keskiyöllä heikkovointisena teollisuusalueen halki kohti yöpaikkaa eli samaista Sallalaa ja olin varma, että pökerryn matkalle. Mutta niin vain pääsin perille, ja ihana emäntä odotti minua, viipaloi rieskaa, lykkäsi eteen voipaketin ja voipaperiin käärittyä cheddaria. Kaatoi lasiin Brämhultsin mansikka-appelsiinismoothieta ja antoi iltapusun. Kaikki oli yhtäkkiä naurettavan hyvin. Itkettää vielä nytkin kun ajattelen. Miten turvassa voi olla ystävän luona!
