Mieheni vaihtoi kesän kynnyksellä työpaikkaa. Tai siis: sai työpaikan oltuaan työttömänä. Kiva juttu sinänsä, mutta lomapläänit menivät kokonaan uusiksi. Sovittu ulkomaanmatka jäi, muu meni. Olen siis palloillut viimeiset viisi viikkoa keskenäni lasten kanssa, emmekä ole viihtyneet kotona montaakaan päivää putkeen. Vielä joskus ajatus olisi ollut täyttä horroria, mutta Uljas alkaa olla siinä iässä, että uskallan jo lähteä noiden kahden kanssa kolmisin retkille. Ja voi pojat, me olemme retkeilleet. Huomenna lähdetään taas.

Mutta katsotaan tovi taaksepäin ja tunnustetaan se julkisesti: me hippeiltiin taas, kuten parina viime vuonnakin (linkin takana muistelo kahden vuoden takaa — viimevuotista en tähän hätään löytänyt, mutta sihen liittyi kaksikymmentäviisi laatikollista vegepizzaa toijalalaisesta kebabberiasta). Toisin sanoen matkasimme Akaan perukoille kaverileirille pariksi yöksi ja nautimme tutuista jutuista: mansikkakakusta, järvipulikoinnista, satutuokioista, maalausworkshopeista, vesi-ilmapalloleikeistä, päiväunista ja muiden kokkailuista. (Mekin kokattiin: litra punajuuripestoa ja kaksi ja puoli kiloa pastaa. Hyvin riitti 32 hengelle.)

Koska pyrin säilyttämään positioni keeping it real -bloggaajana (keeping it kiiltokuva -bloggaajat ovat erikseen), voin kertoa, ettei elämys ei missään nimessä ollut niin harmoninen kuin kuvat antavat ymmärtää. Esikoinen äityi symbioottiseksi ja roikkui helmoissani (okei, sortsien lahkeissani) vähintäänkin puolet ajasta. Uljas nukkui katkonaisesti. Minulla oli paljon töitä mukana, joten muiden aikuisten illalla grillatessa ja tyhjentäessä viinipulloja leirinuotiolla minä istuin hiostavassa, semi-homeisessa huoneessamme ja nakutin kolumneja. Yhtenä päivänä työstressi, kokkausvuoro ja lasten hyysääminen kävivät niin uuvuttavaksi komboksi, että olin vähällä saada mojovan paniikkikohtauksen. Vannoutuneena suorittajana pusken vastaavissa tilanteissa yleensä eteenpäin tuskanhikeä valuen, näkö sumentuen ja hammasta purren. Nyt tajusin, että olen seurassa, jossa voin sanoa, että nyt on kuulkaas vähän paha olla. Ja kun niin uskalsin tehdä, olo helpotti heti. (Jääkylmällä olutpullolla oli toki myös osuutta asiaan.)

Lievästä hermoromahtelusta siis huoliamtta: hippileiri forever ja ensi vuonna uudelleen, tietysti. Jännää on se, että ensi vuonna aiomme etsiä leirillemme uuden paikan. Vinkit suurista, edullisista, idyllisistä leirikeskuksista Etelä-Suomen kieppehillä tähän alle, kiitos!