Laura loves löytönurkka

Tästä on tulossa hyvää vauhtia Lilyn virallinen white trash -palsta, kun parin päivän sisään kirjoitan Wayne’s Coffeesta (”siis se oli niinku just hyvä kahvila!”) ja nyt Ikeasta (”siis se on just siistii kun kylppärin matto maksaa tyyliin euron!”). Jutun nimi on unelmieni ruokapöytä.

Unelmieni ruokapöytä on tietysti Artekista tämä Alvar Aallon klassikko — ei tosin mustalla pinnalla, jollainen meillä on aina ollut lapsuudenkodissa, vaan valkoisella. (Jos äitini kupsahtaa ennenaikaisesti, olen kyllä valmis vastaanottamaan tämän mustapintaisenkin, veljelleni tiedoksi. Onneksi veljeni sisustusmaku on koko lailla täysin päinvastainen kuin omani.)

aakto.

Mutta niin kauan kuin meillä tohisee sekä hoitolapsia että omia lapsia, jotka rakastavat pöydän pinnan lasagnella maalaamista, saksilla hakkaamista ja ties mitä muuta epäilyttävää toimintaa, aion ruokailla ilolla Ikean pöydän äärellä. Eli seuraavat viisi vuotta nyt ainakin, ehkä kymmenenkin.

Nykyinen pöytämme on Ikean koivuviiluinen Bjursta, jonka saa kätsyillä jatkopaloilla pidennettyä 8 ihmisellekin. Pienimmässä koossaan se on hyvä neljälle (+ päädyssä syöttötuoli). Mutta se ongelma tuli jo tuolla edellä: koivuviiluinen. Jouduin Turkuun muuttaessani koivuviilu-psykoosiin, kun Puutarhakadun kodissamme oli vaaleat lautalattiat ja valmiiksi koivuviiluiset vaatekaapit. Lisäksi Muuramen sohvassamme on koivu”kanttaukset”. Pärähdin siihen, että tää koivu on nyt se teema.

Vekkulassa on mäntymosaiikkiparketti ja tummat puiset keittiötasot. Koivu, varsinkin se halpa koivuviilu-lastulevypaska, näyttää aivan kamalalta niitä vasten. Tajusin heti, että keittiöön on pakko saada valkoinen pöytä. Eilen Ikeassa huokailin taas keittiöosastolla ihanaa, superpitkää ja -leveää valkoista Nordenia, joka sopii 6-10 hengelle. Sen ympärille mahtuisi koko suku. Hintakaan ei kuin 300 €, mutta silti se on juuri nyt liikaa. Tuntuu tyhmältä ostaa uusi, kun vanhan ainoa vika on sen sopimattomuus värimaailmaan. Se on ihan moitteettomassa kunnossa. Eli ei tälläkään kertaa, jatketaan matkaa kohti Ribban-kehysten ihmemaata.

Juuri ennen kassaa: jos nyt kävisi vielä kuitenkin tuolla löytönurkassa, vaikkei siellä koskaan mitään ole…

Mutta nyt siellä on. Se. Valkoinen. Norden. Isompi. Malli. -50%! Laatikossa lukee: täysin uusi, ehjä, vain jatkopala puuttuu. ”Ei me tarvita sitä jatkopalaa”, hössötän Aleksille. ”Ei meidän keittiöön mahdu 260-senttinen pöytä kuitenkaan. Ehkä sitä nyt jouluna tarttis, jos kantais pöydän olkkariin jotakin megaillallista varten, muttei koskaan muuten. Meidän on pakko ottaa tää nyt! Tää on kohtalo!”

Aleksi suostuu, koska senkin mielestä tämä on melkoinen sattuma, huomioon ottaen että olen hokenut viimeiset puoli tuntia rakkaudestani Nordeniin, kunhan se vain maksaisi puolet vähemmän. Että se löytyy, käyttämättömänä (ei minään mukiloituna mallikappaleena), juuri oikeassa koossa ja värissä. Viime hetkellä paikalle osuu vielä kiva Ikea-työntekijämiekkonen, joka kysyy, haluammeko mallikappaleesta jatkopalan mukaamme (”jos vaikka joskus tarttette sitä”), koska ei sitä mallikappaleessa tarvita. Siihen ei ole koskaan koskettukaan. Toisin sanoen hän kysyy, haluaisimmeko puoleen hintaan vielä sen palan, jonka puuttumiseen takia se pöytä alun perin on alennettu puoleen hintaan. No, kiitos kyllä.

norden.

Tralalaa. Rakastan sinua tänään, Ikea. Kaikesta siitä koivuviilusta huolimatta. (Voisko joku nyt ostaa ton meidän Bjurstan sitten pois, kiitos. Vaikka en tainnut mainostaa sitä kovin hyvin…)

Odotan, että joku tulee nyt kertomaan kuinka huonolaatuinen paska se Norden on ja kuinka Ikea edustaa länsimaiden perikatoa. Olen tästä hyvin tietoinen. Skoolaan tälle rikokselle tänä iltana valtavan, valkoisen, täydellisen linjakkaan ruokapöytäni ääressä! (Kunhan se on ajatuksen voimalla koottu. Ja ehkä huomattu, ettei koko kyökissä voi liikkua enää askeltakaan, kun tuo monsteri on vallannut sen. Aivan sama.)

 

Ps. Hoksasin juuri, että minullahan on fotoalbumissani hyvä havainnekuva isosta Nuuuuuurdenista. Sulon kummilassa Metsälässä on nimittäin sama pöytä. (Niilläkin oli ennen Bjursta, miten me voidaan apinoida aina vahingossa tuota samaa perhettä?) Kuten näkyy, kuusi aikuista mahtuu mainiosti ja päätyyn kolme lasta. Enää tarvitaan pizzaa ja viiniä.

dsc_0056.jpg

Suhteet Ruoka ja juoma Sisustus Ystävät ja perhe

Tiikerin vaimon selätys

Téa Obrehtin Tiikerin vaimosta on pulistu paljon. Olisin luultavasti saanut aikaiseksi hankkia sen viiden vuoden päästä halpana pokkarina, mutta onneksi kulttuurihaukkaäitini on ajan hermolla ja roudasi sen minulle taannoin tuliaiseksi New Yorkista. Emma ehdotti teosta lukupiiriimme ja minä komppasin.

Lukupiirin mielipiteet Tiikerin vaimosta jakautuivat melko radikaalisti kahtia. Karkeasti jaoteltuna ihmiset, joiden nimi alkaa E-kirjaimella, eivät piitanneet siitä ollenkaan. (Onkohan tässä väikkäriaiheen tynkää? Jos tyrkkäisi Tikruvaimon vielä parille Einarille ja Eemelille luettavaksi, niin saataisiin sukupuolelliset erotkin mukaan tutkimusmateriaaliin.) Emma ei pystynyt edes lukemaan kirjaa loppuun saakka, koska inhosi sitä niin antaumuksella.

Hymisin jotain neutraalia, koska en taaskaan ehtinyt lukea koko opusta kuin kolmasosan piiriä varten. Korjasin vahingon myöhemmin, ja nyt harmittaa, etten päässyt kunnolla mukaan keskusteluun. Minusta Tiikerin vaimo oli lumoava!

tigers.

On totta, ettei kirjan kertojaan, nuoreen naiseen, voi mitenkään kiintyä, koska hän on teoksessa lopulta aivan sivuhenkilö. (Mutta tämän naisen isoisään voi kiintyä – ja erääseen karanneeseen tiikeriin, ja tämän kuuromykkään vaimoon.) Pääosassa onkin tämän nuoren naisen isoisän tarina – ja mikä tarina se onkaan. Vanhana Gabriel Garcia Marquez -hulluna en koskaan pane pahakseni maagista realismia, joka on tehty taidolla – ei etäännyttävästi, ei siten että alkaa pyöritellä silmiä koska tää nyt vain on niin ufoa – vaan niin, että maagisuus kietoutuu täysin saumatta ja vaivatta kääntöpuoleensa, realismiin.

Juuri niin Tiikerin vaimossa käy, puoli-inhimilliset eläimet (eritoten uskomaton tiikeri, jota kuvaillaan niin ihanasti, että tukka lähtee) ovat täysin olennainen osa kokonaisuutta: ymmärrettäviä, luontevia palasia, joilla on toki merkittävä symbolinen arvonsakin. Tiikerin vaimo ei ole ollenkaan liian korkealentoinen, mutta se on myös lyyrinen, ja jotenkin sinfoninen. Mahtipontinen, salaperäinen, tarunomainen, älyttömän koukuttava. Enkä tiedättekö ollut koskaan ajatellut, mitä tapahtuu eläintarhalle, kun maa joutuu sotatilaan. Ihan mieletön vinkkeli.

Eli hyvät sulle, Téa Obreht. En usko, että mun hyvät sua tosin kiinnostaa, koska olet saanut jo muun muassa Orange-palkinnon. Se varmaan kiinnosti.

 

Ps. Mikä sapettavinta, Obreht on syntynyt vuonna 1985. Eli se on tyyliin vauva. En kestä. Aika on ajanut ohitseni. Lykkään eittämättä legendaarisen esikoisromaanikässärini aloittamista vuosittain vuodella eteenpäin, ja kohta olen 80-vuotias. Tars tehä jotain.

Pps. Kuvan hakeminen tähän merkintään osoittautui haasteelliseksi, sillä kuvahaku ”Tiger’s wife” toi silmieni eteen vain sadoittain otoksia Tiger Woodsin ex-Elinistä. Hih.

Kulttuuri Kirjat Suosittelen