Eilen se tapahtui, 21.3. Laura loves muuttui tytöstä naiseksi. Räpellyksestä ihan oikeaksi blogiksi.

Ei, palstani ei täyttänyt silloin vuotta (se tapahtui jo helmikuussa). Ei, en saanut sähköpostitse ehdotusta siitä, että promoaisin palstallani jotain turhaa tuotetta (sekin tapahtui jo aiemmin).

Sen sijaan sain palstalleni vihamielisen kommentin. Näin kauan sitä täytyi odottaa! Olin jo ehtinyt vaipua pumpuliseen koomaan, jossa kuvittelin, että tämä Lily-kukkapenkki nyt näköjään on sellainen, ettei täällä viljellä vihaa tai vittuilua kuten muualla blogimaailmassa jok’ikinen päivä. Että tosikivajee, poikkeuksellista. Miten tämä edes on mahdollista?

Eihän se näköjään olekaan. Pumpuliharson puhkaisi kommentti, jonka ilkeys oikein tihkui siitä visvaisina limapisaroina. Se sisälsi kaikki klassiset elementit: sekä hyökkäyksen ulkonäköä kohtaan (jotain käsittämätöntä spekulaatiota hiustenpesufilosofiastani) että psykostalkkerimaisen ”tiedän mitä teit viime kesänä” -tyyppisen reviirilleastumisahdistelun (”tiesitkö, että ihmiset pitivät Helsingin-asuntoasi paskaisena, eikö olekin ihanaa?”) (vastauksena nimettömälle ihailijalleni: aivan varmasti kuka tahansa minun missä tahansa kuudesta Helsingin-asunnostani vieraillut voi kuvailla kotiani melko paskaiseksi)…

Huh! Jotenkin tuollainen tapahtuma on niin jännittävä ja herättävä. Että jotain tuolla minä oikein vitutan. Että joku haluaa sokeerata ja loukata ja pahoittaa mielen ja saa siitä iloa itselleen. En missään nimessä aio vetää esiin sinänsä fiksua ”ei oo pakko lukea” -korttia. Minähän luen itsekin tiettyjä blogeja, jotka ketuttavat aivan saatanasti. Mutta en minä nyt herranjumala ala niihin kommentoimaan alhaisia ajatuksiani. Voin nyt ylväästi ajatella, että tämä erottaa terveen ihmisen ei-niin-terveestä.

Mutta haters gonna hate. Jatketaan!