Vielä pari vuotta sitten ihmettelin, mistä ihmeestä aikuiset ihmiset hankkivat vatsatauteja. En puhu nyt ruokamyrkytyksistä tai muista Aasian-tuliaisista, vaan vanhoista kunnon yrjötaudeista. Tuntui ihan absurdilta, että sellainen pitäisi aikuisiällä vielä kokea.

You know: alkaa aina keskellä yötä, ekat ykät lentävät lakanoihin, sitten pitää tokkurassa vaihtaa petivaattehet pikkutunneilla, tokat oksut lotisevat jo muovipussiin tai ämpäriin, äiti vähän silittää otsaa ja paijaa, se auttaa hetkeksi. Kuumehorkassa täristään, katsotaan koko seuraava päivä telkkaria – aina silloin, kun ei olla vessassa, jossa ahterista hulisee litroittain jotain vedenkaltaista. Silmien räpäyttäminenkin tuntuu raskaalta työltä ja ylivoimaiselta ponnistukselta.

Kaikesta tästä oli ainakin 15 vuotta – en muista, kärsinkö mahataudista lukiossa vai yläasteella viimeksi. Jo raskausaikana joku virkkoi minulle apokalyptisesti: ”Sit ne tulee kun on lapsia.. ne taudit.” Pyh! Minulle ei tuu. Näin minä ajattelin. Minähän olen kuolematon, eivätkä mitkään lapsiperhenormit tartu turkkiini, ellen niin halua. Kuorin koko ilmiöstä vain kermat päältä.

Mutta tota noin. Toissayö. Aleksi herää klo 02.00 ja kompuroi vessaan, meinaa pyörtyä matkalla, makaa lattian lämmitetyillä kaakeleilla ja sitten– no, jätetään kertomatta, mitä pönttöön sitten lentelee. Minä herään tasan kahta minuuttia myöhemmin klo 02.02 ja ihmettelen, missä Aleksi on, mun on pakko päästä vessaan. En meinaa pyörtyä, mutta muutoin sama kuvio toistuu.

Palaamme sänkyyn. Tunti, ja Aleksi oksentaa. Toinen tunti, ja Laura oksentaa. Vaikken ole kärsinyt mahataudista 15 vuoteen, olen kyllä oksentanut pari kertaa kännissä. Nyt tuli koettua, että yrjöily selvinpäin = so not worth it. Kuolonhumalassa se on mennyt siinä sivussa – nyt oli liikaa aikaa ja aivosoluja analysoida vatsalaukun kramppaamista, mahanesteiden makuja (miksi, oi miksi join pienen punkkulasin ennen nukkumaanmenoa sohvalla? Punkkuoksennus + munakoisotomaattimuhennos + ummehtuneita popcorneja = karsein oksucocktail, I tell ya!).

Pian myös Sulo oksentaa ekaa kertaa ikinä (vauvapuklut on eri juttu), häkeltyneenä että mitä tää ny on, ymmärtämättä nenän eteen lykättyä pikkuämpäriä. Yöpuku ja tyynyliina ovat puuronsekaisessa limayrjössä.

Eilinen oli yhtä helvettiä – ei kukaan enää oksennettu, mutta kuumetta ja heikotusta oli vaikka muille jakaa. Oona-enkeli liihotti keittämään illalla meille kukkakaalikeittoa keräten sata karmapistettä tililleen. Lupaan tehdä saman seuraavalla kerralla, kun joku tarvitsee apua! Niin arvokasta apu oli.

Enkä muista, milloin viimeksi olisin mennyt nukkumaan klo 20. Koisaaminen kellon ympäri ja burana huiviin ennen unia. Ah.

Nyt tuntuu jo, että elämä voittaa. Ehkä.

Kuvia tapahtumasarjasta ei ole. Kiittäkää onneanne.