Kyllä, minäkin olin sillä keikalla. Oi Justin Timberlake, viikon mies. Tai siis vuoden mies. No, hyvä on, let’s face it: elämän mies.
Olin niin kaukana lavasta kuin se oli fyysisesti mahdollista, mutta sekään ei verottanut tunnelmaa: jalat muuttuivat aladobiksi, järki sumeni. Miten tuo mies voi olla niin lahjakas ja, no, pantava!
Ajattelin hehkuttaa teille Justinin täydellisyyttä laajemminkin, mutta sitten tajusin, että olen kirjoittanut aiheesta vuosi takaperin kattavan esseen. En löytänyt sitä verkosta, joten linkkauksen sijasta kopsasin koko jutun teille tähän. Alkuperäinen juttu julkaistiin Rumbassa 3/13. Kirjoitusvaiheessa en vielä ollut kuullut The 20/20 Experienceltä kuin kaksi biisiä (joista Mirrors keikkuu alltimeparhaatbiisitevö-listan kärkikymmenikössä), joten analyysi ei ole uunituore. Mutta näin Justin-rakkauteni alkoi. Var så goda.
Like I Love You – eli avoin kirje Justin Timberlakelle
Lokakuu 2002. Itsekseen mutiseva, rasvatukkainen hiippari imee tupakkaansa atlantalaisen huoltoaseman pihalla. Aivan hänen vierellään asfaltilla kimaltelee öljylammikko, josta valuu noro läheiseen bensapumppuun saakka. Naputtelen hermostuneena auton ikkunaa. Ei tuo hullu huomaa tuota kirjavaa lätäkköä. Kohta se heittää tupakkansa suoraan bensaan, ja koko huoltoaseman piha räjähtää. Olemme liian lähellä – mekin kuolemme. Automme syttyy näinä sekunteina tuleen.
Ja kuinka ollakaan, niin se syttyykin – muttei holtittoman sauhuttelijan toimesta. Autoradion juontaja ilmoittaa nimittäin juuri sillä hetkellä soittavansa ensimmäistä kertaa Justin Timberlaken debyyttisinglen Like I Love You. “It’s that guy from N’Sync”, syvässä etelässä kasvanut ystäväni Meredith parahtaa tuskastuneena ratin takaa. Pyöräytämme kumpikin epätoivoisesti silmiämme. Taivas varjele, mitä sieltä nyt tulee?
Jotain ihan muuta: moniulotteinen pop-kappale, jota ei onnistuta tönäisemään alas vuosikymmenen parhaiden biisien listalta koko seuraavan yhdeksän vuoden aikana – sinne se jää, ja siellä se yhä nököttää. Like I Love You on pökerryttävä kollaasi, johon saksitut osaset ovat toinen toistaan herkullisempia ja pelaavat täydellisesti yhteen: Timberlake luovii vaivatta klassisen Michael Jackson -pastissin ja modernien Neptunes-rytmien välillä.
Kappale loppuu – ei konventionaalisen kolmen minuutin, vaan soittolistojen kirjoittamattomia sääntöjä uhmaavan viiden minuutin – kuluttua. “Kinda cool”, Meredith toteaa. Itse en saa suutani auki seuraavaan varttiin, sillä rintakehässäni käy myllerrys. Sisäelimeni järjestäytyvät uudelleen ja tekevät tilaa: avaan sydäntäni sinulle, Justin.
Minä, Meredith ja koko muu maailma joudumme hetkessä tarkastamaan käsityksemme nuoresta herra Timberlakesta. Aiemmin samana vuonna hän on aiheuttanut verkkokalvoillemme pysyviä vaurioita pukeutumalla silloisen tyttöystävänsä Britney Spearsin kanssa yhteensopiviin farkkuasuihin American Music Awards -gaalaan. Denim-stetsonissa julkisesti liikkuvalta mieheltä on vaikea odottaa ihmeitä. Olen toki ehtinyt huomioida, ettei N’Sync ollut aivan toivoton popyhtye. Vaikka sen kliininen radio-r&b on NKOTB:n ja Take Thatin kaltaisten, klassisten poikabändien parissa kasvaneelle aivan liian nykivää, tuotantoon mahtuu myös Girlfriendin kaltaisia kelvollisuuksia. Like I Love You on silti täydellinen yllätys. Pian selviää, ettei debyyttisingle ole satunnainen onnenkantamoinen: esikoisalbumi Justified on täytetty timanteilla naurettavan tarttuvasta Rock Your Bodysta vilpittömän riipaisevaan Cry Me a Riveriin. Kaikessa kepeydessään se onnistuu täysin vakavasti otettava pop-albumi, joka vetoaa kirkuvien N’Sync-fanien lisäksi aivan uudenlaiseen kuulijakuntaan.
Kolmea kuukautta myöhemmin olen palannut Suomeen ja kiskon kaljaa tamperelaisissa kotibileissä. Kaikkien juhlien ikävin kuokkavieras, akustinen kitara, kiertää käsiparista toiseen. Ponnaripäinen matikkahevari saa soittimen syliinsä. Odotan tuskastuneena Meshuggahia, mutta kuulenkin tutut, ryhdikkäät avaussoinnut: Like I Love You! Loppuyön hehkutamme yhdessä nerokasta kappaletta: valomerkin aikaan muistan sössöttäväni hieman yliampuvasti, että kyseessä saattaa itse asiassa olla jopa uuden vuosituhannen Bohemian Rhapsody. Timberlake on matkannut pikavauhtia pitkälle: reittiä Raamattuvyöhykkeeltä Pirkanmaan ytimeen voi kutsua vain termillä maailmanvalloitus.
Timberlake osoittaa jo tässä vaiheessa, ettei pidä kiirehtimisestä. Justifiedin jälkeen vierähtää neljä vuotta, kunnes hän vinkkaa palaavansa. Ei ole millään asteikolla todennäköistä, että toisen levyn avaussingle voisi vastata tasoltaan Like I Love Youta. Mutta sitten tulee SexyBack ja salpaa hengen. Käsittämättömällä voimalla jyräävä kappale pohjustaa tulevaa: FutureSex/LoveSounds on kokonaisuutenakin mutkikasta nimeään myöten kunnianhimoinen, tinkimätön, kokeileva ja rohkea. Tuotantotiimiin on taas pestattu erehtymättömiä biittitaitureita. Rajat alkavat tulla vastaan: tämän viileämpää albumia valkoinen mies ei voi tehdä.
Sitten Justin katoaa taas. Vuosikymmen vaihtuu. Vaikka uutta albumia ei kuulu, Timberlaken liikkeitä voi kyllä seurata: hän tekee kaikenlaista hassua ja tarpeetonta, kuten “näyttelee” kanadalaista lätkämaalivahtia Mike Myersin komediassa Love Guru ja sekstailee Mila Kunisin kanssa sangen kamalassa romanttisessa komediassa Vain seksiä. Hölmöily ei haittaa: Timberlake on niin järjettömän sympaattisen oloinen kaveri, että hänelle tekee mieli antaa kaikki anteeksi. Silti sielua kaivelee vuositolkulla. Tekisi jo mieli miehen musiikkia.
Nälkä tyydytetään vasta seitsemän vuoden kuluttua FutureSexistä, kun Justin tweettaa yllättäen “I think I’M READY”. Saman tien hänen kotisivuilleen ilmestyy kutkuttava, minuutin mittainen videopätkä, jossa hän lampsii studioon ja kertoo inspiraationsa musiikin tekemisen suhteen vihdoin elpyneen. Uutuussingle Suit & Tie lanseerataan dramaattisesti sekuntilaskurin kera. Vielä viikko! Käyn sivuilla kuudesti päivässä, sillä odotus tuntuu loputtomalta.
Kitsas julkaisutahti ei automaattisesti korreloi huippulaadun kanssa, mutta Timberlaken tapauksessa näin on käynyt. Totuuden nimessä Suit & Tie ei ole yhtä häkellyttävä kuin Like I Love You tai yhtä radikaali kuin SexyBack. Se on “vain” tavattoman onnistunut, vastustamattomasti rullaava, tuleva bilehitti, joka uhkuu esittäjänsä poikamaista charmia. Yhteistyökumppanien valinnassa ei ole otettu riskejä, mutta viis siitä: takapiruna häärää taas Timbaland, ja Jay-Z:n verbaalivisiitti istuu kokonaisuuteen kuin fedora-hattu Justinin kutreille. Tulevan The 20/20 Experience -albumin seuraava single Mirrors on vähintään yhtä lupaava tapaus: paksuun syntetisaattorimattoon käärityn, laiskatempoisen rakkaudentunnustuksen kesto on timberlakeaaniset kahdeksan minuttia, mutta kappale on silti ladattu pelkällä olennaisella.
Merkit ovat ilmassa. Maaliskuun puolivälissä kuullaan, mikä on The 20/20 Experiencen kontribuutio popin tälle vuosikymmenelle. Luotan sinuun, Justin. Silti jännittää.
Rumba 3/13
