”Tulkaa meille! Paistetaan lettuja!”

Onkohan maailmankaikkeudessa kahta lausetta, joiden yhdistelmä saisi yhtä onnelliseksi? Minä palvon lettuja. Letut ovat paskimillaankin parasta. Ei ole olemassa huonoja lettuja. Ei ole olemassa liian pientä päällystearsenaalia – voin syödä lettuja ihan pelkältäänkin. Letut, letut, letut. Letut!

Jos ravintolassa on jälkkärilistalla lettuja/kreppejä/mitä tahansa lätysköjä missään muodossa, niitä on pakko tilata. Vierellä voi komeilla mitä tahansa creme bruleita, juustotarjottimia, suklaakakkuja, papukaijan pershöyheniä friteerattuna — minä tilaan lettuja, aina.

Mutta parhaimmillaan letut ovat tietysti ystävän keittiössä. (Kuten kaikki tietävät, toisten tekemät voileivät ovat aina jotenkin vähän parempia kuin itsetehdyt, ja sama pätee kyllä lättyihin.) Riikan taikina oli täydellistä, sopivan suolaista. Paistinvoissa ei pihistelty: golfpallon kokoinen kimpale rulettaa. Mansikkahillo oli Martin toisesta mummolasta, luumu-konjakkimarmeladi toisesta. Vaniljajäätelö oli R-kioskilta. Kokonaisuus nousi elämän lettuelämysten top kolmoseen, ja se on paljon se.

Martti ja Sulo jaksoivat syödä yhdet letut, mutta sitten oli jo kiire leikkimään ja nahistelemaan. Martti julisti yhdessä vaiheessa, että hevisaurus syö Sulon, koska tämä koskee Martin leluihin. Onneksi ei syönyt. Toisten lelut, himottavimmat lelut.