Lukija hoputti kertomaan, että mitä sieltä Bossaliinan hautajaisista tuli aikanaan ostettua. Tosiaan, unohdin palata asiaan. No, tämä ”tietenkin”: baaritiskin kupeessa sijainnut, vanhasta tassuammeesta valmistettu sohva!

Järjetön heräteostos huomioon ottaen, että haluan olkkarini sisustuksen olevan ehdottoman kulmikasta ja ehdottoman valkoista/musta/kirkasväristä – en mitään sekasikiö-musta-kulta-punaa. Niinpä olenkin jo pariin otteeseen kironnut koko ostoksen: se ei oikein ole löytänyt paikkaansa meidän pääsalongistamme.

Korkeudeltaan amme on kuin tehty lapsille: siihen kiipeää pieninkin nappula. Lokoiluun ja lukemiseen se on omiaan – niin kuin kylpyammeet nyt tuppaavat olemaan. Mutta se väri. Unelmoin, että jaksaisin joskus spreijata sen kokonaan mustaksi tai kaikkein mieluiten valkoiseksi: sitten olisin kyllä oikein tyytyväinen. Nykymuodossaan se solahtaisi hienosti johonkin burleski-buduaariin, mutta kun minun kodissani ei ole sellaista. (Tässä kohtaa voisi taas kurkottaa utopialaariin ja unelmoida kahdensadan huoneen kartanosta, jossa voisi suorittaa kaikki mielikuvituksen sallimat tyylikokeilut ilman linjakkuuspaineita.)

Mutta voi, sanoinpa tuossa aiemmin karusti. En siis missään nimessä kadu Kultammetta. Se on ihana, kohtumainen pesä, uniikki luomus ja pala lempikahvilan historiaa. Muutamat Bossis-asiakkaan tuottamat kolhut maalipinnassa ovat silkkaa hymyntuottajaa, ja mietin usein, millaisia keskusteluita kävin itse samaisessa sohvassa. Käsittämätöntä, että se on nyt omani, meidän kotona!

Kyllä se vielä paikkansa löytää, vähitellen. Vekkulan asukkaat – karvaisuusasteesta riippumatta – ainakin ovat jo löytäneet paikkansa siitä.

Ammesohva on varsinaissuomalaisen Kiertokulun tuotantoa. He tekevät romusta aarteita. Pariskunta roudasi sohvan itse Bossaliinasta meille ja toivotti sille lämpimästi hyvää loppuelämää. Sniff.