Olen kertonut tämän tarinan jo kerran — erään toisen postauksen loppukaneettina, mutta se – tämä ihminen – ansaitsee oman postauksensa. Olipa kerran aamu, jolloin tuntemattoman valokuvaajan piti tulla silloiseen Turun-kotiini ottamaan minusta kolumnikuva erääseen aikakauslehteen. Ja tulihan se. Mari. Eikä ole sen koommin elämästäni lähtenyt.

Ihastuin Mariin jo alkumetreillä, mutta olen absoluuttisesti hullaantunut häneen vasta sen myötä, kun hän muutti työhuoneellemme. Arkeni olisi puolikasta ilman tuota pähkähullua naista. Olen viimeiset kuukaudet vain nauranut työpisteelläni niin, että naama on kyynelissä ja pää on kopsahtaa työpöytään. Meillä on samanlainen, törkeä ja omalaatuinen, huumorintaju. Marin yleisin pokerinaamalla heitetty letkautustyyppi on: ”Häpeisitsä mua, jos / Mitä sä sanoisit, jos…”
”Mitä sä sanoisit, jos mä tilaisin tossa kassalla salaatti plus keitto –sombon?” (Listassa lukee salaatti+keitto –combo.)

Tai kun tulee kutsu karvanpoistobloggaritilaisuuteen testaamaan vahatuotteita, ja kysytään, millaisen vahauksen haluaisi. ”Kirjoita siihen, että ilmoittaudun, ranskalainen viiva: tussu.” ”Ei, kyllä mä aattelin laittaa sääret.” ”Mun mielestä on kyllä parempi sanoa suoraan, mitä haluaa, eikä alkaa levittää vaivihkaa jalkojaan kesken säärien vahauksen.”

Parasta viihdettä on myös kuunnella Marin ja tämän ruotsalaisen merimiessiipan päivittäisiä, pimahtaneita puhelinkeskusteluja työhuoneella.

”What do you mean ’HOW WAS YOGA?’ What kind of a question is that? WHAT AM I SUPPOSED TO SAY?”

Mutta on meidän ystävyydessämme syvempikin ulottuvuus. Kenenkään kanssa ei ole niin timanttista murskata äitimyyttejä kuin tämän naisen. Mari tekee väitöskirjaa äitiysblogeista, minkä seurauksena hän lukee usein ääneen mammalandian (kuulittehan äänensävyni sinne saakka: olemme kumpikin yhtä mieltä siitä, että sana mamma on absoluuttisesti kamalinta ikinä) järkyttävimpiä postauksia ja niiden kommenttiketjuja. Sitten tuijotamme toisiamme lautasen kokoisin silmin ja pyöritämme päitämme. Miksi, miksi? Miksi naiset tekevät tämän itselleen? Blogien kritisointi on yksi lempiharrasteitamme. Emme vaan tajuu. (Keskustelun jälkeen varmistan toki aina: Mutta siis ei kai mun blogi just tollanen?)

Ja hallelujaa, Marin syvä ymmärrys vinkuroivia mieliä kohtaan. Kun tulen Finnkinon vessasta reidet krampaten maailman hirveimmän paniikkikohtauksen runtelemana, Mari maadoittaa ja kertoo, mitkä ajatukset häntä auttavat paniikin keskellä. (By the way: Olen tässä -mantran hokeminen.) Viimeksi hän kiteytti jotain, mitä en ole 25 paniikkihäiriövuonnani tajunnut. ”Totta kai tuntuu joka kerta, että tämä on se pahin kohtaus ikinä. Eihän siinä olisi oikein mitään järkeä, eihän se olisi enää paniikkikohtaus, jos sillä hetkellä pystyisi ajattelemaan, että ei tämä ole niin paha kuin joku aiempi kohtaus.” Tuolla hetkellä tajusin koko sairaudesta/häiriöstä/taipumuksesta jotakin ihan uutta. Ja se nainen heitti tuon tosta noin vaan. Mahtavan viisas ihminen. Palvon.

Ai niin, ja Mari on mun uusi personal trainer, joka toimittaa työpöydälleni pieteetillä raapustettuja kuntosaliohjelmia. Muistuttaa mua juomaan vettä. Pitää huolta, että kolmen tunnin välein syödään eikä pelkkää salaattia.

Olisi niin paljon muutakin, mutta säästääkseni teidät hehkutuslitanialta aion vuodattaa ne tälle naiselle kasvotusten, kun viimein pääsemme joskus töiden jälkeen Tintån viiniputelien ääreen, kuten aina suunnittelemme.

Mutta jeesusristus. Sekaisin Marista. Aivan sekaisin.