31 and fabulous! Hyvä minä.

Vanhuus ei tule aivan yksinään: etsin parin minuutin ajan kiivasti ykkösellä merkattua pelikorttia. Minkä tahansa väristä! ”Miten kaikista maista on voinut hävitä just ykkönen?!” Öhm.

Mutta muuten olen ikääni hyvin tyytyväinen. Paperit kysytään yhä viikottain, joten en ilmeisesti ole kovin rupsahtanut. Päinvastoin: olen sitä onnellisempi, mitä vanhemmalta näytän. Kunpa voisin vanheta jotenkin nopeammin!

Lisäksi ihmismieli on armollinen: 20-vuotiaana tuntuu, että 30-vuotias on muumio, mutta 30-vuotiaana tuntuu yhtäkkiä, että vasta 40 on se merkittävä rajapyykki, ja kun ystävät täyttävät aika ahkerasti jo tuota neljääkymppiäkin, tajuaa, että no ehkä 50-vuotiaana ollaan sitten aikuisia, mutta eiköhän se lykkäänny vielä siitäkin vähitellen eteenpäin…

Paras lahjani oli lapsi, joka nukkui kainalossani puoli kymppiin. En siis nyt viljele mitään ”lapsi on lahja” -lässynläätä, vaan riemuitsen siitä, että sai nukkua myöhään! Sain sänkyyn pehmeitä paketteja ja sitten pääsin Aulan viikko sitten puhkisuitsuttamalleni jazzbrunssille mättämään jouluisia ja vähemmän jouluisia ruokia.

Puoli kahdeksaksi on varattu Blankosta pöytä minulle ja yhdeksälle kauniille naiselle. Ruokailun jälkeinen rasti on samppanjabaari, ja sitten tanssitaan. Tai jollei jakseta, tullaan nukkumaan. Mikä vain tuntuu parhaalta! Näin vanhana ei nimittäin ole enää pakko yrittää, jollei jaksa!

Se vasta on siistiä.