Kahdeksan vuotta
Tänä aamuna Aleksi lähti kouluun, minä jäin päiväksi pötköttelemään zombiena yrjötautipotilaan kanssa (joo – kevään kolmas! Ei siitä sen enempää). Vasta puolenpäivän aikaan havahduin ja laitoin tekstarin perään: “Meillä on muuten tänään vuosipäivä. Onnea tai siis kiitos, en pärjäisi päivääkään ilman sua.”
Koskaan aiemmin ei olla unohdettu vuosipäiväämme edes puolen päivän ajaksi: olen kova tyttö juhlimaan kaikkea, mitä vain voi juhlia – eritoten, jos siihen liittyy rakkaus ja röymäntiikkä. Nyt kitkerät oksennuslitrat huuhtoivat päämme hetkeksi tyhjiksi, mutta juhlitaan sitten myöhemmin, kun vatsalihakset eivät enää kramppaa kivusta. Ensi viikon perjantaina menemme Turun ikiparhaaseen Mamiin syömään kaksistaan, ja oikeastaan koko Amsterdamin-reissu oli aikamoista lovex-juhlaa, kun pääsimme illallistamaan rauhassa monena iltana peräkkäin.
Eikä niillä juhlailloilla lopulta ole niin kovasti väliä: tärkeintä on, että arki tuntuu parhaalta ja toimii. Ja se tuntuu, ja toimii. Vaikka minulla on levoton, helposti ihastuva sydän, vaiheiludialogit itseni kanssa päättyvät aina samaan pisteeseen: kohtelisiko yksikään mies minua yhtä hyvin kuin Aleksi? Ei. Niin mauttomalta kuin se kuulostaakin, minua kohdellaan nykysuhteessani poikkeuksetta kuin kuningatarta. Onko maailmassa komeampaa, hauskempaa, fiksumpaa, inspiroivampaa, sopivampaa ihmistä, jota potkia yöllä, jotta se lopettaisi helvetinmoisen kuorsaamisen? Ei, ei ole.
Olen puhunut monen tutun kanssa äskettäin Kodin Kuvalehden tuoreehkosta, aivan ihanasta haastiksesta, jossa Martti Suosalo ja Virpi Suutari kertoivat suhteestaan. Martti (puhun nyt näistä henkilöistä etunimellä kuin olisimme hyviäkin tuttavia..) kertoi ottaneensa aikanaan vihkipapin sanat tosissaan ja tehneensä niistä elämänohjeensa: kilvoitelkaa toistenne palvelemisessa. Niinpä Martti toteuttaa Virpin unelmat vauhdilla ja kokkaa lapsilleen joka aamu runsaan aamiaisen. Kantaa sohvalle peiton sisässä heräämään. Eikä odota palveluksistaan kiitosta, eikä tee niitä alistuneena. Palvelija on ylpeä ja arvokas! Siinä jutun juju – tossun alla palvelevassa rakastetussa ei ole juuri mitään hienoa tai tavoiteltavaa, ennemminkin surullista, mutta ylpeä palvelija on itse asiassa itsekin kuningas. Virpi taas odottaa “mitalikahveja” suoritettuaan jonkin epämiellyttävän tehtävän. Juuri tällainen on meidänkin dynamiikka. Onneksi osaan nauraa itselleni – edes jonkin verran.
Näillä mennään. Ja luulisin, että aika pitkälle.
Kuten ala-asteaikaisissa onnittelukorteissa luki: kahdeksan vuotta – eikä suotta!
