Kaupungin suloisin kahvila laitettiin lauantaina lihoiksi. Bossaliinan tarina loppui aivan liian pian. Perheemme lauantaiaamiaisesta Maariankadulla ei ehtinyt tulla traditiota. En ehtinyt käydä sunnuntaibrunssilla tarpeeksi usein.

Typerää jossittelua. Juuri kaltaisteni ”ens viikolla käyn sitten joka päivä, ihavvarmaa” -asiakkaiden takia satu varmaan sinetöitiin ennen aikojaan. Ei auta märehtiminen. Ainakin voin sanoa ottaneeni Bossaliinan viimeisestä päivästä kaiken irti. Aamulla kävimme koko perheen voimin ja tilasimme täytettyä leipää, vadelma-valkosuklaakakkua, karpalokeksiä ja marenki-kuningatarpiirasta – sekä tietysti pari pilkullista kupillista erittäin hyvää kahvia. Sulo rakastaa (siis rakasti! imperfekti! nyyh!) tepsutella Bossiksella sukkasillaan ja käydä kurkottelemassa keksejä baaritiskiltä (onneksi ylettymättä korkeuksiin). Räsymatoin vuoratulla ikkunalaudalla voi katsella ulos ja kävellä eestaas. Se oli meidän ehdoton suosikkipöytä, ikkunalla.

Aamiaisella tajusin, että minun pitää tulla takaisin vielä illalla. Nyt, kun on liian myöhäistä arvostaa valoisaa kahvilaa, joka on auki viikonloppuisin keskiyöhön! Ja tulinkin yhdeksän jälkeen: kuuntelin kahden herttaisen teinitytön akustisia Killers-Coldplay-Lykke Li -covereita, istuin yksin sillä leveällä ikkunalaudalla, katselin lauantai-illan hulinaa ja pimeää marraskuuta, tilasin 16 senttilitraa punaviintä pariinkin otteeseen, kirjoitin päiväkirjaa, tunsin pienen huppelin hyrisevän soluissani, ja tapasin lopulta vielä Oonan ja uuden kivan tuttavan. Toki myöhästyin myös minuutilla viimeisestä bussista ja maksoin 15 euroa paluutaksista. Voi kettu – mutta oli se sen arvoista. Missasin viimeiset 15 minuuttia, mutta voin sanoa, että istuin Bossaliinan hautajaisissa melkein hamaan loppuun.

Kahvilat ovat ainakin minulle aivan jumalattoman tärkeitä instituutioita. Nekin kivat, joissa tulee käytyä liian harvoin. Pelkkä niiden olemassaolo hellii sielua. Ne välkkyvät omalla kaupungin kartalla turvasatamina. Nyt olen hukassa: sinänsä sieluttoman Wayne’sin ihana henkilökunta meni uusiksi kesällä, nyt tapettiin Bossis. Kantakahvilaa ei ole. Tiedän, että joku suosittelee nyt Lattea – en osaa selittää, miksen ole kiintynyt siihen. Nyt taitaa olla pakkodeittailu edessä. Toivottavasti rakastun.

Ps. Jotain kivaa sentään! Bossaliinan irtaimisto myytiin eilen, jotta muistot eivät jäisi kummittelemaan. Tein järjettömän heräteostoksen ja hamstrasin itselleni yli satakiloisen palan lempparikahvilaani. Esittelen löydön pian!