Vihaan musikaaleja. Oskari-kerhossa katsottiin viime kuussa My Fair Lady, jota moni suitsutti etukäteen lempparileffanaan ja tavattoman ihanana tapauksena. Lontoon kukkatorit ja Audrey Hepburn, mikä voisikaan mennä pieleen? No se, että ne laulavat. Aina väärillä hetkillä. Typeriä, venytettyjä, mukahassuja hoilotuksia ja pateettisia liirumlaarumballadeja.

Tämän kuun leffa, Sound of Music, aiheutti siis sekin minussa lievää ahdistusta. Ei se voi olla hyvä. Ei se voi. Käy kuten Maifeörleidissä: kiemurtelen ja kiskon kaksin käsin joulusuklaata tappaakseni aikaa. Koska tää loppuu?

Mutta voi pojat, ja tytöt! Oikeastaan jo elokuvan alkukuvat ja -sävelet ovat niin voimalliset, että katsoja on myyty. Loppu on Aku Ankkaa lainaten mannaa ja nektaria: miten hauska, koskettava, hyvä, raikas, raastava leffa! Minä lupaan. Jos olet Sound of Music -neitsyt, katso tämä klassikko tänään ja laula loppuviikonloppu liikutuksesta itkien My Favourite Thingsiä. (Nämä biisithän tuntee, vaikkei leffaa oisi koskaan nähnytkään, mutta ne muuttuvat merkityksellisiksi vasta kun sen on nähnyt.) Ja Julie Andrews on niin jumalatar, ettei sitä voi sanoin kuvailla. Ulkoisesti, sisäisesti, joka tasolla. Voi huoh.

Suositellaan siis ehdottomasti myös musikaalinvihaajille.

Okei, totta puhuen on toinenkin musikaali, jolle on tilaa sydämessäni: Grease. Minulla on teoria siitä, että klassikkomusikaalit purevat vain, jos ne näkee tietyllä herkkyyskaudella (noin ala-asteikäisenä). Näin Greasen juuri ennen kuin menin kouluun ja sekosin siihen ihan täysin. Katsoimme sen silloisen bestixeni Riikan kanssa valehtelematta 50 kertaa kuluneelta VHS-nauhalta.

Olivia Newton-John ja John Travolta. Se mieletön kohtaus, kun muuttumisleikin läpikäynyt puhtoinen Sandy pamahtaa tivoliin solisluut julkeasti paljastavassa pikkutopissa, nahkahousuissa ja mielettömissä korkkareissa. Nykyään tyyli-idolini olisi enemmänkin Sandyn alkuperäinen versio, mutta silloin pahisneito oli jännittävintä ja upeinta, mitä pieni tyttö oli nähnyt.