Vuoden Älä-mene-katsomaan-tätä-jätettyäsi-juuri-lapsesi-hoitajalle-ja-saavuttuasi-leffateatteriin-tyhjien-lastenrattaiden-kanssa -elokuva on nähty ja koettu! Sen nimi on luontevan sutjakkaasti (not) Kate Reddy – Täydellä teholla yötä päivää.
Tässä elokuvassa ihana Sarah Jessica Parker käyttää kauniita vaatteita, näyttää huolestuttavan jäntevältä ja suonikkaalta, kiljahtelee ja kikattaa, pyyhkii jotain söpösti suupielestään pikkusormella, syö rinkeliä Flatiron Buildingin kupeessa, antaa ison kihon kutsua itseään kidiksi – eikä ole Carrie Bradshaw! Uskomatonta, mutta totta.
Kyseessä on siis elokuva, jota ei tarvitse edes katsoa tietääkseen, että tarinan opetus on siinä, että perhe on tärkeämpi kuin työ. Se on ihan hyvä opetus, koska perhe on tärkeämpi kuin työ. Koska valtaosa ihmisistä ei ole kuitenkaan niin höpsöjä, että nielisivät loppuratkaisun ”jätän työni investointipankkiirina, vaikka rakastan sitä yli kaiken ja alan sittenkin täysipäiväiseksi kotiäidiksi”, niin ei käy tässäkään elokuvassa.
Summa summarum, I am ”REDDY” for this:
+ aina yhtä ihana SJP, johon suhtaudun tietoisen kritiikittömästi
+ sen kyseenalaistaminen, että kun lapsi on kipeä, äiti jää kotiin – ei tietenkään isä, herranjumala = sen juhlistaminen, että nainenkin saa olla koukussa työhönsä ja perheen elättäjä
I am not ”REDDY” for this:
– toisaalta elokuva sisältää kookkaan kourallisen vitun sukupuolistereotypioita: naiset ovat tällaisia ja miehet tällaisia, diibadaaba, no eipä kuule välttämättä oo
– kaikin tavoin täysin arvattava elokuva
Mutta tiedättekö: jos on juuri hankkinut kultaisen noutajan, niin se elokuva Marley & minä on varmaan ihankiva, koska voi vaikkapa vertailla valkokankaalta, että onko Marleylla samankokoiset tassut kuin meidän Rekulla ja syökö se samanlaisia raksuja. Samaan tapaan elokuvateatteriin tyhjyyttään ammottavien Brio Singien kanssa saapunut äiti, joka on juuri vilkuttanut semi-liikuttuneena heipat puolitoistavuotiaalleen, saattaa olla yllättävän intiimillä taajuudella leffan kanssa. Jollen olisi harjoittanut äärimmäistä itsekontrollia, olisin voinut itkeä holtittomasti noin viidesti tuon kammottavan Hollywood-tekeleen aikana. Such is oman elämän reflektointihommat Finnkinon penkissä, ei voi mitään. Olen tosi huono kestämään hömppäelokuvia (vrt. chick lit -purskahdukseni taannoin, en jaksa linkittää – tosin kirjoina hömppä on vielä pahempaa), mutta näköjään kohderyhmäräätälöinti puree kyynikkoonkin.
Lilyn toimitus on luvannut arvioida leffan huomenissa. Toimituksen tytsein joukossa ei tietääkseni ole kylmäsydämisiä uraäitejä. Katsotaan siis, miten eri tavalla elokuvan kokee normaali ihminen.
Klikkasin kategoriaksi ”suosittelen”. Tarkennettakoon: suosittelen urbaaneille naisille, jotka ovat palkanneet lastenhoitajan viimeisen kahden kuukauden aikana ja kriiseilevät tätä muutosvaihetta. Tämä rajasi teistä ehkä ”pari” pois.
Ja tosiaan: kun juoni antoi ymmärtää, että leffaa on enää pari minuuttia jäljellä, puin villatakin vikkelästi päälle. Tajusin, että minun täytyy juosta salista ulos ennen kollegoita. En olisi kestänyt niitä katseita (olkoon huvittuneita, sääliviä tai mitä tahansa) kun olisin hakenut tyhjät rattaat ja luikkinut niiden kanssa matkoihini lopputekstien rullatessa.
