Lapsi, jolla oli temperamentti

Pakko puhua siitä yhdestä jätkästä. Taas. Uljas Aarre Alaska. Uljas Aarre fucking Alaska. Poika, joka pisti käsitykseni niin lapsista kuin vanhemmuudestakin uusiksi.

Tämä on vähän niinku välitilinpäätös. Tai tällainen puolitien raportti. Ensimmäisenä syntymäpäivänään kerroin täällä, miten vaikea minun on usein ymmärtää tämän tyypin mielenliikkeitä. Ajattelin toiveikkaana, että ehkä kohta helpottaa. Sillä kyllähän koliikkirääpäleenkin kanssa helpottaa, tai kipakan vauvan. No, Uljaksesta tuli taapero ja lähes puoli vuotta myöhemmin ihan yhtä haastavaa on.

ulppuri.jpg

 

Vasta Uljaksen myötä olen tajunnut, mikä lapsen temperamentin osuus yhtälössä on. Vielä pari vuotta sitten en voinut ymmärtää lapsia, joiden kanssa olisi stressaava mennä kahvilaan tai ravintolaan. (Tai ennemminkin niitä vanhempia siis.) Lapsia, joiden takia tekisi mieli rajoittaa menojaan (koko ajatus oli minusta säälittävä ja täysin pimeä). Lapsia, jotka ryntäilevät autotielle tai käyttäytyvät muutoin holtittomasti eivätkä kuuntele käskyjä tai ohjeita. Kaikkein vähiten ymmärsin lapsia, jotka lyövät. (Joo: Uljas lyö. Joka päivä. Sulo ei ole koskaan elämässään edes tajunnut, että jotakuta voisi lyödä.) Kuvittelin olevani niin uskomattoman taitava ja lahjakas äiti, että lempeän hippimieleni, täpäkän akateemisuuteni, poikkeuksellisen herkkyyteni, lahjakkaan sanoituskykyni ja ihanteellisen parisuhteemme (eli lapsen yleisen kasvuympäristön) johdosta kasvatin suloisia, kilttejä, säyseitä lapsia.

Ööh, no tuota. Ei.

Vaikeat päivät ovat todella vaikeita. Silloin nyyhkytän Aleksille, että mitämetehdään ja epäilen, että tuolla lapsella on jokin fyysinen vaiva, kun se on niin ärtynyt ja tuskainen koko ajan. Uljaksen suosikkipaikka on hankalina hetkinä edelleen syli ja jokainen vastoinkäyminen puolen tunnin mittainen. Kirkumista ja vääntelehtimistä rattaissa, ohimoitani pitkin valuvaa hikeä (kuulunhan Mitä noikin nyt aattelee tossa bussin viereisellä penkillä, ne pitää mua huonona äitinä -koulukuntaan, en mieheni Mitä vitun väliä mitä muut ajattelee, ei ne mistään mitään tajua -koulukuntaan, valitettavasti), täyttä kyvyttömyyttä rauhoittua (lapsella siis, äiti kyllä yrittää, näennäisesti), paiskomista, hakkaamista. Olisi jännä tietää, ovatko lapset ”jakautuneet” muissa yli yhden lapsen perheissä vanhempien kesken: meillä menee selkeästi niin, että minä ja Sulo olemme tiimi (ja pyörittelemme silmiämme Uljaksen sekoiluille) ja Uljas on leimaantunut Aleksiin, jonka kärsivällisyys hänen loputonta raivoamista kohtaan on tavatonta sorttia. Hallelujaa. Muuten tästä ei tulisi mitään. Tai no, ei tietenkään niinkään: silloin olisin joutunut rakentamaan tiiviimpää suhdetta Uljaksen kanssa, ja sillä olisi varmaan ollut hyviäkin tuloksia. Nyt olen toisinaan vähän luovuttanut. Ajattelen, että bondaamme vasta, kun hän oppii puhumaan. Vielä en vaan ymmärrä. Yritän toki. Tiedän, kuulostaa vähän surulliselta.

Toisaalta tuo pieni kasvaa kohinalla. Kun hän viimein oppi kävelemään (vuoden ja kolmen kuukauden kieppeillä), hän selkeästi vapautui. Nyt hän viipottaa tukka putkella omia aikojaan pitkin poikin eikä enää luuhaa kainalossa koko aikaa. Puhetta odotan niin hirvittävästi. Se avaa uudet tasot.

ulppis.jpg

Jotenkin nämä Uljas-postaukset päättyvät aina pahoitteleviin disclaimereihin: ihana, veikeä velikultahan se kuitenkin onRakastan, rakastan. En osaa muuta nytkään. Koska en missään nimessä halua identifioitua sellaiseksi kammottavaksi mun laps on niin vaikee -mutsiksi. Lapset eivät ole vaikeita, ihmissuhteet ovat. Ja jos nyt mutkia vetää suoriksi, niin: lapset eivät ole vaikeita, aikuiset ovat.

Ja tässä me nytkin istutaan vierekkäin sohvalla ja selaillaan Tatu ja Patu päiväkodissa -kirjaa ihan sulassa sovussa ja pussaillen. (Päiväkodista puheen ollen: tätä taustaa vasten on hupaisaa, että Uljaksen päiväkotistartti sujui aivan sata kertaa helpommin kuin Sulolla ja siellä hän on kuulemma aamusta iltaan aivan aurinkoinen. Figures.)

 

Palataan taas puolen vuoden päästä. Tämän stoorin käänteistä ei ole allekirjoittaneella mitään hajua. Tuskin tarinan päähenkilölläkään.

Ja niin uljas, kiehtova, käsittämätön matka jatkuu. Kiinnittäkää turvavyönne.

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Mieli

Karkausviikko

Täällä ollaan! Perinteinen kevätmatka Amsterdamiin koitti, neljättä vuotta peräkkäin. 

amsterdam.jpg

 Ei olisi voinut tulla parempaan rakoon: sadan tonnin painoinen työlasti ja kolme viikkoa sairastupaa (ällös peljätkö, en aio jaaritella siitä enää yhdenkään ylimääräisen tavun vertaa) imi koko perheestä mehut. Halusimme karkuun ihan kaikkea. Viikko ilman töitä, harmaata taivasta, arkiruokien ideointia (no, tuo ei kyllä kuulu oikeasti listaan vaan tuli jonkun toisen suusta omaksuttuna kaavamaisena lätinänä: tosiasiassa arkiruokien ideointi on lempiharrastukseni, josta saan aina iloa), pirpanoiden sullomista toppahaalareihin, kissanruoan annostelua kuppiin. Lähdimme hakemaan hengittelyä, puistoja, maisemia, juustoja, oluita, vohveleita, pötköttelyä, leikkimistä, ja niin hirvittävältä oksennuskliseeltä kuin se kuulostaakin: kiireetöntä yhdessäoloa. (Sori. Ainakin varoitin etukäteen.) 

Ja ennen kaikkea läsnäoloa! Siinä olen arjessa toisinaan tosi huono. Räplään illallakin puhelinta enkä jaksa antautua viidakko- tai paloasemaleikkiin. Kuuntelen puolella korvalla, mitä Aleksi puhuu ja murahtelen vastauksia. Hermostun Uljaksen loputtomiin raivareihin, enkä jaksa kuunnella haastavan kuopukseni tarpeita. Tämä viikko sai luvan olla jotakin ihan muuta. Ja niin se on ollutkin.

ams_0.jpg

Kevätlomamme luonteeseen kuuluu silkka laiskottelu. Lasten päikkäritunteja ei viipoteta vaunujen kanssa kylillä. Sen sijaan aikuisetkin nukkuvat pitkiä päiväunia tai pyhittävät nuo siestatunnit lukemiselle, kirjoittamiselle tai Brouwersgrachtin kanaalia kyntävien laivojen katselulle. Aamupäivisin ja sitten taas unien jälkeen riekutaan pitkin ja poikin. Ei hamstrata väkipakolla uusia kohteita suoritusvihkoon, vaan kierretään hekumallisesti suosikkeja: paijataan tuttuja vuohia Westerparkin kotieläinpuistossa, haetaan lempikahvit Espressofabriekista ja ekan illan pizzat De PizzaBakkersilta, vietetään valtaosa ajasta kuvankauniissa Jordaanissa — ei käydä koko viikkoon lähelläkään pääkatuja tai turistirysiä. (No okei, liikkuuhan Jordaanissakin turisteja, mutta siis.)

Uusia ravintoloita koetetaan kyllä testata (niistä lisää myöhemmässä postauksessa) ja käydä edes yksi uusi museo. Museot, puistot, raflat ja kahvilat ovat meidän juttuja. Shoppailu ei ollenkaan.

 

Jaahas. Kahviloista puheen ollen, perheen miesväki heräsi juuri ja karkaamme just nyt kevätaurinkoon. Ilman takkia. Kuulemisiin!

Suhteet Ruoka ja juoma Oma elämä Matkat