Pakko puhua siitä yhdestä jätkästä. Taas. Uljas Aarre Alaska. Uljas Aarre fucking Alaska. Poika, joka pisti käsitykseni niin lapsista kuin vanhemmuudestakin uusiksi.

Tämä on vähän niinku välitilinpäätös. Tai tällainen puolitien raportti. Ensimmäisenä syntymäpäivänään kerroin täällä, miten vaikea minun on usein ymmärtää tämän tyypin mielenliikkeitä. Ajattelin toiveikkaana, että ehkä kohta helpottaa. Sillä kyllähän koliikkirääpäleenkin kanssa helpottaa, tai kipakan vauvan. No, Uljaksesta tuli taapero ja lähes puoli vuotta myöhemmin ihan yhtä haastavaa on.

Vasta Uljaksen myötä olen tajunnut, mikä lapsen temperamentin osuus yhtälössä on. Vielä pari vuotta sitten en voinut ymmärtää lapsia, joiden kanssa olisi stressaava mennä kahvilaan tai ravintolaan. (Tai ennemminkin niitä vanhempia siis.) Lapsia, joiden takia tekisi mieli rajoittaa menojaan (koko ajatus oli minusta säälittävä ja täysin pimeä). Lapsia, jotka ryntäilevät autotielle tai käyttäytyvät muutoin holtittomasti eivätkä kuuntele käskyjä tai ohjeita. Kaikkein vähiten ymmärsin lapsia, jotka lyövät. (Joo: Uljas lyö. Joka päivä. Sulo ei ole koskaan elämässään edes tajunnut, että jotakuta voisi lyödä.) Kuvittelin olevani niin uskomattoman taitava ja lahjakas äiti, että lempeän hippimieleni, täpäkän akateemisuuteni, poikkeuksellisen herkkyyteni, lahjakkaan sanoituskykyni ja ihanteellisen parisuhteemme (eli lapsen yleisen kasvuympäristön) johdosta kasvatin suloisia, kilttejä, säyseitä lapsia.

Ööh, no tuota. Ei.

Vaikeat päivät ovat todella vaikeita. Silloin nyyhkytän Aleksille, että mitämetehdään ja epäilen, että tuolla lapsella on jokin fyysinen vaiva, kun se on niin ärtynyt ja tuskainen koko ajan. Uljaksen suosikkipaikka on hankalina hetkinä edelleen syli ja jokainen vastoinkäyminen puolen tunnin mittainen. Kirkumista ja vääntelehtimistä rattaissa, ohimoitani pitkin valuvaa hikeä (kuulunhan Mitä noikin nyt aattelee tossa bussin viereisellä penkillä, ne pitää mua huonona äitinä -koulukuntaan, en mieheni Mitä vitun väliä mitä muut ajattelee, ei ne mistään mitään tajua -koulukuntaan, valitettavasti), täyttä kyvyttömyyttä rauhoittua (lapsella siis, äiti kyllä yrittää, näennäisesti), paiskomista, hakkaamista. Olisi jännä tietää, ovatko lapset ”jakautuneet” muissa yli yhden lapsen perheissä vanhempien kesken: meillä menee selkeästi niin, että minä ja Sulo olemme tiimi (ja pyörittelemme silmiämme Uljaksen sekoiluille) ja Uljas on leimaantunut Aleksiin, jonka kärsivällisyys hänen loputonta raivoamista kohtaan on tavatonta sorttia. Hallelujaa. Muuten tästä ei tulisi mitään. Tai no, ei tietenkään niinkään: silloin olisin joutunut rakentamaan tiiviimpää suhdetta Uljaksen kanssa, ja sillä olisi varmaan ollut hyviäkin tuloksia. Nyt olen toisinaan vähän luovuttanut. Ajattelen, että bondaamme vasta, kun hän oppii puhumaan. Vielä en vaan ymmärrä. Yritän toki. Tiedän, kuulostaa vähän surulliselta.

Toisaalta tuo pieni kasvaa kohinalla. Kun hän viimein oppi kävelemään (vuoden ja kolmen kuukauden kieppeillä), hän selkeästi vapautui. Nyt hän viipottaa tukka putkella omia aikojaan pitkin poikin eikä enää luuhaa kainalossa koko aikaa. Puhetta odotan niin hirvittävästi. Se avaa uudet tasot.

Jotenkin nämä Uljas-postaukset päättyvät aina pahoitteleviin disclaimereihin: ihana, veikeä velikultahan se kuitenkin on. Rakastan, rakastan. En osaa muuta nytkään. Koska en missään nimessä halua identifioitua sellaiseksi kammottavaksi mun laps on niin vaikee -mutsiksi. Lapset eivät ole vaikeita, ihmissuhteet ovat. Ja jos nyt mutkia vetää suoriksi, niin: lapset eivät ole vaikeita, aikuiset ovat.

Ja tässä me nytkin istutaan vierekkäin sohvalla ja selaillaan Tatu ja Patu päiväkodissa -kirjaa ihan sulassa sovussa ja pussaillen. (Päiväkodista puheen ollen: tätä taustaa vasten on hupaisaa, että Uljaksen päiväkotistartti sujui aivan sata kertaa helpommin kuin Sulolla ja siellä hän on kuulemma aamusta iltaan aivan aurinkoinen. Figures.)

Palataan taas puolen vuoden päästä. Tämän stoorin käänteistä ei ole allekirjoittaneella mitään hajua. Tuskin tarinan päähenkilölläkään.

Ja niin uljas, kiehtova, käsittämätön matka jatkuu. Kiinnittäkää turvavyönne.