Olen yhä sitä mieltä, että tämä keksintö on silkkaa rautaa. Tai tekoripseä. Whatever! Ja että kun ottaa omaa räpsytintä vain milliä pidemmät feikkiribsit, lopputulos on optimaalinen.
Vielä kun ei olisi perhepedissä nukkuvaa lasta, jonka puoleen kääntyneenä nukkuu koko yön, niin että parin viikon kuluttua tuuheus on toispuoleista… Mutta ei sitä kaikkea voi saaha.
Tukkani ei ollut kuvauskelpoinen, joten croppailin lärvikuvia antaumuksella.
Jossain tuolla alla (en viitsi linkata, ettei ala masentaa liiaksi) visioin tästä viikosta Unelmien Työviikkoa. Tänään piti olla värikkäiden klemmarien ja raikkaiden mappien KIRJANPITOPÄIVÄ.
Kerropa meille, laurafree, miten pidit kirjaa tänään!
No, aluksi juutuin puoleksi tunniksi lastenhoitajan kanssa kahvikupin ääreen.
Sitten menin teettämään silmiini tuuheat räpsyttimet.
Sitten menin kirjastoon syömään lempisämpyläni, ruispalojen väliin kyhätyn tomaatti-mozzarella-viritelmän.
Kipsutin työhuoneelle editoimaan toimitussihteerin raatelemaa Vilna-juttua. Muokkasin, muokkasin ja muokkasin. Etsin tietoa KGB:n kiduttamien vankien määrästä ja ties mistä muusta. Kello oli 14:55. Muistin sopineeni treffit kolmeksi.
Juoksin Voltaireen kauniin vauvamahaisen ystävän luo ja söin matkalla lounaani (33 grammaa Punnitse & säästä’n sitruunasuolamanteleita). Join Voltairessa cafe au lait’n ja juoksin tuntia myöhemmin hakemaan lastani hoidosta.
Valmistin pahaa seesamilohta huonosta kalasta ja riitelin herhiläisen vimmalla avopuolisoni kanssa. Painoin teatraalisesti otsaani kämmeniäni vasten ja huokailin itkuisena.
Päivän saldo: nolla klemmaria, nolla kirjanpidollista toimenpidettä, hemmetisti raivoa & turhautuneisuutta & huonoa omatuntoa & stressiä.
Eimennyniinkuströ–
joo.
