Tämäkin päivä piti nähdä. VR:n junassa on wlan, joka toimii. Huomioon ottaen junallamatkustamistiheyteni on melko eriskummallista, että tämä on elämäni eka kerta, kun nettailen koneella (vs. kännykkä) junassa. Tavallaan vähän masentavaakin: junamatkat ovat olleet turvasatama nettiaddiktiosta — tilanteita joissa on suorastaan pakko lukea romaania tai kirjoittaa päiväkirjaa. Ei enää. Sinne meni sekin.

Minulta on kestänyt ylipäätään todella kauan tajuta, että kannettava tietokone tarkoittaa tietokonetta, jota voi kantaa. Tajusin ehkä viikko sitten, että neljä tuntia matkustamista Helsinkiin ja takaisin on yhtä kuin neljä tuntia aikaa tehdä töitä tietsikalla. Ennen olen ajatellut, että Helsinki-päivät ovat automaattisesti ei-aikaa-tehdä-töitä -päiviä. Onneksi vihaan läppärin sullomista olkalaukkuun sen verran palavasti, etten jaksa roudata sitä mukanani ihan aina.

Tämä on eka junamatkani taas uuden juna-ajan koitettua. Lipun hinta (34,86e) ei kyllä naurata enää kauheasti. 70 euroa pääkaupunkipiipahduksesta. Melkein satanen! Vielä keväällä sama matka maksoi 40 euroa, ennen kuin menivät ja poistivat pressialennuksenkin. Nyt siis miltei tuplasti! Suuri kuvitelmani oli rampata Stadissa viikottain Sulon hoidon alettua – ihan vaan ystäviä tapaamassa ja tiedotustilaisuuksien leivoksia natustamassa. Mutta jos matka eestaas maksaa 70 euroa, ”ilmaiset” palaveripullat tulevat aika kalliiksi. Ystävien arvoa ei toki voi mitata euroissa – tai ehkä sittenkin voi: ei ne nyt 70 euron arvoisia oo!

Mutta nyt puksutetaan siis. Kohta meikkaan kännykän kromireuna peilinäni silmiin lisää kajalia, jotta näyttäisin kolumnikuvassa kohtalokkaalta kuin jaguaari. Lopputulos voi olla sorttia ”kohtalokas kuin panda”, mutta pakko yrittää.

Palaan pahvimukikahvin seuraan, hyvää matkaa minulle!