Sairastupa
Tämänkertainen tekosyy bloggaamattomuuteen? Ensin Sulo oksensi ja kuumeili neljä päivää. Sitten Aleksi. Sitten minä. Juuri kun hengähdin sairaussirkuksen olevan ohi, Uljakselle nousi kuume. Nyt se hinkuyskii (ei, ei sillä ole hinkuyskää, mutta tuo termi on niin kuvaava) ja kitisee ja tahtoo olla vain sylissä. Ja minä kun en mitään niin inhoa kuin tautikierteitään sepustavia vanhempia. Meidän piti olla kokonaan immuuneita tälle osa-alueelle lapsiperhe-elämästä. En yksinkertaisesti suostu. Mutta minkäs teet.
Niinpä: kärsivällistä pötköttelyä. Muumi-jaksoja käsi kädessä puolikuolleena sohvalla. Töiden lykkäämistä, kunnes on niin kiire, että järki lähtee. Tänä aamuna saimme jopa aikaiseksi marttyrikinan ”Kumpi jää kotiin?” -aiheesta, vaikka yleensä ylpeilen sillä, että lastenhoito sujuu suhteessamme täysin kitkatta (kenties koska mieheni on sorttia superzen). Kumpikin halusi töihin. Käsittämätön lopputulos: kumpikin jäi kotiin eikä saa mitään tehtyä. Tässä vaiheessa alkoi jo hihityttää.
Mutta ei, on tässä paljon muutakin kuin sairasrumba. Kaisulle tätä juuri tilitin: kynnys kasvaa koko ajan. En ole päässyt blogikriisistäni yli. Tämä koskee blogikulttuuria laajemminkin: siinä missä ennen tungin pullamössöä kurkkuuni kaksin käsin ilosta hihkuen, katson tarjontaa jostakin mystisestä uudesta vinkkelistä. ”Miksi tuokin kuvittelee, että ketään kiinnostaa, että sen lapsi söi tänään kalapuikkoja ja pukeutui Molon sateenkaarihaalariin ja se itse kävi hannaliisan kanssa kahvilla ja söi korvapuustin? MIKSI? MITÄ TÄMÄ ANTAA MAAILMALLE!” (Toim. huom: joo, Molo on ihan oikea lastenvaatemerkki. Tiedän.)
Ennen kuin joku kirjoittaa, että ”älä sitten lue”, kerrottakoon, että siihen tähtäänkin. Muutenkin Google Readerin kuoltua blogirutiinit jäivät. Ehken haluakaan niitä takaisin.
Mutta totutellaan, tunnustellaan. Nyt koitan päästä yli siitä, että ketään ei kiinnosta että Uljas on kipeä ja te makasitte sängyssä klo 12:01-14:44 ja painaa rohkeasti ”julkaise”-namikkaa. Enhän minä tiedä. Ehkä jotakuta kiinnostaakin. Julkaise.
