Raskas viikko. Sulo on aloittanut päivähoidon ja sairastunut saman tien räkätautiin. Ollut kuitenkin pari tuntia päivässä puolikuntoisena hoidossa, koska se tapahtuu meillä kotona. Ollut kitisevä ja takertunut hoitajaan. Toki tuo olisi odotettavissa ihan terveeltäkin lapselta. Hoidon alku on aina kriisi, tiesinhän minä sen – sekä vanhemmille että lapselle. Samaa vaihetta on itketty lähipiirissä muissakin perheissä viime vuosina ja kuukausina ja viikkoinakin. Vasta omalla kohdalla se tosiaan jysähtää tajuntaan ja syrrrrämmmmeen. Niin raastavaa.

Ja toisaalta en epäile kuitenkaan, että tämä olisi väärä ratkaisu. Olen onnellinen, kun saan tehdä rauhassa töitä, urheilla ja viipottaa. Sulon hoitopäivät ovat 6 – ja 4-tuntisia, eli eivät mahdottoman pitkiä. Tällä totutteluviikolla ne ovat olleet 1-3 -tuntisia. Hoitaja on ihana. Jääkaapissa on joka päivä luomumaitoa ja terveellistä kotiruokaa. Tiskipöytä on pyyhitty. Muut hoitolapset (3 kpl) ovat herttaisia hekin. Ratkaisu on sopivan pehmeä Sulon ikäiselle, eli pienelle. Päiväkotiin eivät hermoni vielä kestäneet.

Kipeä lapsi on kamalaa katseltavaa (ja kuunneltavaa, heh). Tahtoisi ottaa tukkonokan & kurjan olon itselleen.

Päälle oma, uuvuttava Oslon-matka, miljoona muistettavaa asiaa, kytevä työstressi ja sopeutuminen uuteen elämänvaiheeseen (hoitokuvio ja paluu työelämään).

Sulatin ison kipollisen luomumansikoita pakkasesta. Ne naamaan ja nukkumaan. Tarvitsen unta. Aleksilla on luonnollisesti tällä viikolla miljoonat koulutukset ja bänditreenit ja normaalit päivätyöt. Haluan itkeä ja potkia. Minäkin tarvitsen hoitajan, joka tekee mulle ruokaa, pukee, leikittää ja pitää sylissä.