On aika hyväksyä se: on syksy. Empiirisen tutkimusmateriaalini perusteella kolmikymppiset humanistit rakastavat syksyä. Ai että kun on tunnelmallista ja sateen kastelema kaupunki, ai että, ihanaa, villasukkajee.

Mutta tämä kolmekymppinen humanisti vihaa syksyä.  Kynttilät, villasukat ja jotenkin oikeutettu punaviinin kittaaminen ovat toki superia, mutta se itse vuodenaika: yh. Mikä rintaa riuhtova haikeus & surumielisyys, tuuli ja harmaus ja sade ja pimeys ja kylmyys! Ankea välitila! Lähtölaskenta kaamokseen!

Syksyn ainoa hyvä puoli on illuusio uusiutumisesta ja paremman elämän alkamisesta. Plärätään työväenopiston katalogia harrastuksennälässä ja klikkaillaan. Aloitetaan terveellisempi syöminen. Jumpataan kuin mielipuolet. Niin minäkin.

Klikkasin jo itseni espanjan jatkokurssille, mutta tunsin tänään takaraivossa ikävää kutinaa. Huomenna se alkaisi. Wääää, en halua niiden Fuengirolasta haaveilevien keski-ikäisten keskelle, en halua vilkuilla kello ja laskeskella koska tunti päättyy, en halua pariharjoituksia Sirpan tai Timon kanssa, en haluaaaaa! Ja minä olen suorittaja: jos aloitan harrastuksen, en lintsaa enkä lopeta kesken.

Siksi päätin, etten edes aloita. Hirveä syyllisyys painaa, vaikka järki sanoo, että harrastukseen menemisen kuuluu herättää mielessä riemua, ei vitutusta. Riemua herättää kolmas vuosi kollaasitaiteilua Oonan kanssa. Sinne on kiva mennä, ja siellä tulee askarreltua ja kuvataiteiltua, mitä ei kotona saa koskaan aikaiseksi. Tämä päätös on hyvä, vaikka espanjan feidaaminen toikin luuseriolon. Ehkä juttelen kollaasitunnit alusta loppuun Oonalle alkeis-epsanjallani.