Tiedän, tiedän: lentopelossa ole järkeä. Mutta sepä se: peloissa ei ole järkeä. Ei hämähäkkipelossakaan ole järkeä. Eikä massamurhaajapelossa. Se tieto ei valitettavasti auta pelkääjää pennin vertaa. Pelko pulppuaa irrationaalisista, primitiivistä lähteistä ja aktivoi liskoaivot. Miltei kaikki pelko on pohjimmiltaan samaa kamaa, vaikka kanavoituu eri tavoin ja pukeutuu erilaisiin naamiaisasuihin. Enhän minä pelkää oikeastaan lentämistä vaan kontrollin menettämistä. Ihan samasta syystä pelkään kuperkeikan tekemistä.

Mutta Freud 101 sikseen, minä pelkään lentämistä aivan helvetisti. Ei auta, että lennän kymmenisen kertaa vuodessa. Se ei vähennä pelkoa yhtään — kenties jopa lisää sitä. Hassut aivoni ajattelevat: silloinhan on entistä todennäköisempää, että kohdalleni osuu joskus paska lento.

Lasten kanssa lentäminen ei ole aivan yhtä paha homma. Silloin joutuu stressaamaan sitä, huutavatko ne (ylpeänä voin tosin raportoida, etteivät koskaan ole inahtaneetkaan — mutta stressaan silti asiaa joka kerta) tai sattuuko niiden korviin (eikä muuten koskaan ole sattunut, vaikka on lennetty korvatulehduslastenkin kanssa), eikä ehdi uppoamaan fobiansa suonsilmäkkeeseen. Kaverin kanssa lentäminenkin on joten kuten siedettävää, kun voi hokea ääneen pelkoaansa ja koettaa siten kutistaa sitä. Mutta yksin. Ou nou. Hirvittävää. Keskipaikalla kahden sliipatun bisnesmiehen välissä. Liiskattuna, lamaantuneena. Hengitä, hengitä. Viime viikon työmatkalla spesiaalibonuksena oli lapsiin juuri ennen lähtöäni iskenyt oksennustauti.

Yrjötauti. Lentäminen. Kaksi kamalinta pelkoani. Yhdistettynä. Iskeekö se siellä koneessa? Tuntuuko mahassa vähän oudolta? Tuntuuko, tuntuuko?

Olin vielä lähtöpäivänä melko varma, etten pääsisi matkaan ollenkaan. Sitten muistin: joulukuun hammasremonttiin määrätyt Diapamit. Kokeilisinko omin lupineni? Pari rauhoittavia käyttävää ystävää suositteli. Hammaslääkärihommista tiesin, että 5mg tabu tuntui kropassani yhdeltä oluttuopilta. Ei siis kummoiselta, mutta rentouttavalta. Lääkärin määräämää 10mg ei myöskään pistänyt nuppia mitenkään erityisen sekaisin. Hädin tuskin huomasin. (Itse asiassa lääkäri ihmetteli tätä ja kysyi, olinko todella ottanut lääkkeen. Olin!) Nyt päätin napata menolennolle 5mg ja kokeilla, miltä tuntuu.

Tuntui fantastiselta. Lentopelkoonhan on toinenkin hyvä lääke, miniatyyripullo valkoviiniä, mutta minä pelkään lennoilla eniten nousua. Juomakärryn kilistessä ollaan jo voiton puolella. Kuulen jo huulillanne sanat ”Oak Barrel” eli ennakoiva drinksu kentällä, mutta jostain syystä alkoholin rauhoittavaan vaikutukseen ei lentopelkobisneksissä voi aina luottaa: se myös tekee posket punaiseksi, kiihdyttää sykettä ja aiheuttaa juuri paniikin kaltaisia oireita eli toisinaan suorastaan lietsoo pelkoa. Siksi aion tästä eteenpäin luottaa aina rauhoittavaan tabuun — mikä käsittämätön fiilis oli kerrankin lehteillä lentoyhtiön asiakaslehteä kiitoradalla täysin hohhoijaa-fiiliksissä. Ei siis missään ahdistavassa, epätodellisessa tokkurassa, vaan ihan vaan perusrentoutuneessa olotilassa, kuin joisi aamukahvia kotonaan lauantaiaamuna. Olkoonkin, että ilman viinihuppelia loppulento oli kuolettavan tylsä, näkisin, että plussan puolelle jäätiin.

Kun hammaslääkärireissulta jäänyt jämäliuska on loppu, haen to-del-la-kin lääkäriltä loppuelämän satsin pameja. Aah. Ihanaa kamaa. Lääketeollisuus ftw. Eli lentopelkoinen: suosittelen. Sen tunteen ei tarvitse antaa pilata jokaista matkaa. Tästä lähtien ei pidä esimerkiksi aina lähtöä edeltävää päivää jännittää matkakohteessa, että mitenmäselviänhuomisesta. Hallelujaa, t. Pamipää forever -80