Luin taannoin kuningatar Eeva Kolun postauksen spa-addiktiostaan ja kohottelin hämilläni kulmiani. Olen käynyt hoitoloissa ehkä viisi kertaa elämässäni, ja miltei jokainen käynneistä on ollut jonkinasteinen vikatikki (rakennekynnet! Ripsenpidennykset! Liiankin proosallinen jalkahoito Pärnussa!). En saa tuosta skenestä mitään irti. Onhan siellä ihan rentouttavaa ja kivaa, joo, mutta ajattelen aina, että on sulaa hulluutta laittaa satanen siihen, että joku hieroo sinuun kosteusvoidetta muovibuddhien keskellä panhuiluseedeen pyöriessä uupuneena huoneen nurkassa.

Sitten aloin miettiä, mikä minun hedonistinen addiktioni on. Mihin järjettömään kohteeseen viskon päättömästi satasia? En osta enää juurikaan vaatteita. Levyjä ja kirjojakin maltillisesti. Kosmetiikkaa äärimmäisen vähän. Ruokaan ja viiniin tuhlaan, mutta niinhän kaikki muutkin. Taksillakin ajelen ihan surutta, mutta enpä vastapainoksi aja henkilöautolla.

Sitten tajusin: hotellit.

Hei, olen Laura ja olen hotelliholisti. Hei, Laura.

Teema on pinnalla, sillä viipotin koko joulukuun pikkujouluilemassa pitkin Suomea. Kussakin paikassa olisin voinut yöpyä jonkun ystävänkin luona, mutta kun hotellit. Hotellit ovat suurinta ylellisyyttä!

Hotellissa olen kosketuksissa ylelliseen minääni. Varmaan sama kokemus, jonka joku saavuttaa niissä spa-hoidoissa. Tunnen olevani aika paljon rennompi, kauniimpi, jännittävämpi ja onnellisempi kuin seistessäni räntälammikossa tai valmistaessani sosekeittoa kotikeittiössäni. Hotelleissa on jotakin  ylenpalttisen kaunista, kiehtovaa, vaarallista.

Joo joo, romanttiset seksilomat hotelleissa tiedetään, mutta minusta suurinta luksusta on yöpyä hotellissa yksin. Katsoa telkkaria. Syödä sushia sängyllä. (Syön hotellissa aina sushia sängyllä!) Käydä kylvyssä. Lukea kirjaa. Luukuttaa Spotifyta. Hipsiä ilkosillaan kurkistelemaan ikkunasta. Kirjoittaa päiväkirjaan likaisimmat ajatuksensa. (Hotelleissa on aina jotenkin eroottiset vibat, vai mitä?) Korkata skumppa. (Siis kuohuviini — ei samppanjaa. Sormeni hipelöivät jo kuvan putelin korkkia, kun tsekkasin vielä viime hetkellä minibarin hinnastoläpyskän. 72 euroa! Okei, otetaan se Lapin Kulta -tölkki sittenkin..)

Millaisista hotelleista pidän? Siisteistä, raikkaista ja tilavista. Hotellissa se on jännä puoli, että sen ei tarvitse olla persoonallinen. Kyllä se sitäkin saa olla, mutta myös kliininen ketjuhotellihuone voi olla juuri sitä, mitä sydän kaipaa. Kunhan täkit ovat muhkeat, lakanat vitivalkoista luonnonkuitua ja kylppäri sen näköinen, että sitä voisi nuolla. Toki värikkäät design-hostellitkin ovat kivoja. Mutta hotellimaku on erilainen kuin baarimaku tai sisustusmaku tai musiikkimaku: myös se vähän öky, vanhanaikainen, epäcool käy.

Ketjuja ei myöskään kannata väheksyä. Olen itse jonkinasteinen Scandic-uskovainen, koska minulla on paljon myönteisiä kokemuksia ketjun hotelleista. Skandinaavinen freesiys on onnistuttu brändäämään hyvin, ja kaiken maailman Jamie Oliver -menut pönkittävät tätä nuorekasta mielikuvaa. 150 eurolla saa miltei aina standardihuonetta astetta prameamman huoneen, ja hinta-laatusuhde on kohdillaan. Aamiainenkin on yllätyksettömyydestään huolimatta useimmiten tosi hyvä. Uudet ”teema-Scandicit” vasta hienoja ovatkin. Tukholman Grand Central on ”rock-Scandic” ja onnistuu siinä hyvin (tsekatkaa aulan Anna Järvis -taideteos, niin kaunis!) ja Helsingin Paasia on kehuttu. Tiettyjä huonetyyppejä suositellakseni Tampereen Stationin Family Superior Plus on tosi viihtyisä, ja Simonkentän Superior Plussasta on upea näkymä yli Narinkkatorin ja Helsingin kattojen Lintsiltä Tuomiokirkolle. Huikeaa maisemaa voi tapittaa myös omasta saunasta. Jonne en koskaan kyllä ehtinyt. Mutta se on jo toinen tarina. Ja yksi juttu vielä: siinä missä kanta-asiakasjärjestelmät ovat lähes poikkeuksetta turhaa huttua, Scandicin kantissysteemissä ilmainen hotlayö ei ole koskaan kaukana. (Voinko tähän väliin kertoa, että hra Scandic itse ei tiedä rakkaussuhteestani häneen mitään — tämä ei siis ole maksettu mainos?)

Viime perjantain vietin kuitenkin mummin joululahjarahoilla ei-ketjuhotellissa, Unioninkadun Hotel Havenissa — taas yksin. Join aulabaarissa elämäni herkullisimpia drinkkejä, kuuntelin itkettävää musiikkia vollottaen ja nautin joka sekunnista. Hotelli on sisustustyyliltään yllättävän perinteinen, mutta kuten sanoin, se ei hotellissa haittaa. Huone ei hävinnyt mitenkään esimerkiksi Kämpin perushuoneelle. Ihanaa, keski-ikäistä charmia. Aamiaiselta odotin enemmän, mutta niin tai näin, plussan puolelle jäätiin.

Spa-addikti saa rahoilleen näkyvää tai pysyvää vastinetta: lakan kynsiin, pehmeyttä kireään talvinaamaan. Minä en saa hotelliaddiktiostani muuta konkreettista kuin aamiaisen täyttämän vatsan. Mutta se muu: hellitty, inspiroitunut mieli. Ei sitä voi euroissa mitata.