En aloita taas ”kunpa ehtisin lilyillä” -litanialla, koska se saa palstan pitämisen kuulostamaan pyykinpesulta. Ei tämä ole velvollisuus! Sanon siis, että so not, kirjoitellaan ja postaillaan kuvasatseja sitten, kun koti on kunnossa & työpino deletoitu & arjessa muuten hengitysvaraa (ei, sitä ei ole vieläkään).

Olen niin uupunut, että lihakset nykivät ja silmiä kutittaa. Mutta onnellinen myös.

Tämä viikonloppu juhlittiin saaressa 1-vuotiasta lastamme.

Sulostockista tuli vuotuinen perinne – se päätettiin jo. Heinäkuun vika viikonloppu, joka vuosi. Ensi vuonna panostetaan bändeihin ja siihen, että ehditään näyttää ystäväjoukolle myös meidän kallioinen, kivikkoinen & ahdas, mutta silti ihanin mökkimme. Nyt siis oltiin samalla saarella, mutta klaanin toisilla mailla, mummolan vanhan maatilan pihapiirissä.

Nyt olo on kuin kovemmankin festarin jäljiltä: keho on pumpattu täyteen hiilihydraatteja ja kovia rasvoja, viinipullo etsii ulospääsyä mrykyttyneistä suonistani, silmälasit ovat hävyttömän tahraiset ja iho on kuorrutettu sannalla. Tarvitsen ankaran detox-kuurin ja kunnon yöunet, kiitos.

Sellaista ei välttämättä ole tiedossa. Tämä viikko meneekin säätäessä ensi viikonloppua, jolloin juhlitaan Suloa uudelleen – tällä kertaa uudessa kodissa sukulaisten ja kummien kanssa. Olen hiukkasen helpottunut, kun tämä juhlajärkkäilyputki on ohi. Ei sillä – olen jo alkanut joulumenyyn suunnittelun, tietysti…