Vanhaa asuntoamme ei ole vieläkään myyty. Silti se on tavallaan hyvästelty, kun valtaosa kamoista on jo täällä Vekkulassa. Pahimman pakkauksen ja roudaamisen hoitivat Aleksi ja tomerat toverit. En voi ylistää heitä koskaan tarpeeksi: en mitään niin vihaa kuin muuttokantamista ja -säätämistä. (Mutta jonkun tarttee katsos vahtia lapsukaista, eh-he-he. Se olin sitten minä.)

Tänään käytiin tyhjentämässä kylppärin kaappeja vanhassa kodissa. Oli niin käsittämättömän outoa nähdä se miltei tyhjänä. Se koti oli neljän vuoden ajan niin rakas – ja tulee aina olemaan. Siinä kodissa tutustuin ja kotiuduin Turkuun.

Samat romut ovat täällä uudessa kodissa, mutta ei se ole sama. Juuri niitä seiniä ja lattioita tulee ikävä, vaikka Vekkula on sydämen valittu. Will miss you, buddy. Puutarhakatu forever.