Olen kova tyttö lanseeraamaan perinteitä ja rutiineita. Olen ilmoittanut Sulolle, että perjantaisin käymme piknikillä. Vastaus oli ”galigaligaligaligaligali”, jonka tulkitsen tarkoittavan ”oi, innovatiivinen äitini, kyllä”.

Piknikin ei tarvitse suuntautua kauas. Tällä kertaa kohde oli oma pihamme, joka on puhkeamassa kevään kauneimpaan loistoonsa. Omenapuu hautoo kukkasia, tulppaanit puskevat tarmokkaasti maasta ja voikukat ilakoivat jo. Nurmi on humalluttavan vihreää.

Annoin viikko sitten itselleni kerrankin luvan ostaa kirpparilta ihanat retroverhot, koska tajusin, että minulta puuttuu tällä hetkellä piknik-viltti. Kangas ei sovellu tarkoitukseen millään muotoa, mutta on rypäleterttumaisen herkullista. Toisesta verhosta aion tehdä Vekkulan terassipöydän liinan. (Siis ”tehdä” – aion vain levittää sen aikanaan pöydälle.)

Samalla reissulla kävimme Punaisessa Norsussa ostamassa Sulolle kesälätsän. En tajua, miksen ole käynyt putiikissa aiemmin, vaikka se sijaitsee puolen kilometrin päässä meiltä. Markkinoilla ja myyjäisissä ja jälleenmyyjäpuodeissa olen kyllä törmännyt lafkan somiin viritelmiin. He siis ompelevat kierrätyskankaista uutta. Kadehdin. He antavat mitä ilmeisimmin itselleen aina luvan ostaa kirpparilta retrokankaita ja kreiseimpiä kuoseja.

Ja minähän siis vannoin, että tällaista saakelin jukkapoikalätsää minun lapselleni ei tule koskaan. Sinne meni, sekin periaate, osa 49201930.

Perjantai on hyvä lehtipäivä. Laatikosta noukittu Kodin kuvalehti, Avun avustajakappale, Rumba ja Journalisti.

Kissa joka luuli olevansa hiiri… No, ymmärtäähän tuon… Sarjassamme ”Eipä-vähän-psykedeeliset-lastenkirjat”.

Poika leikkii, ööö, mikä on niinku triptyykistä seuraava, semmmmonen jossa on neljä, joku kvartyykki!