Tiedättekö sen tunteen krapulaisena sunnuntaina — tunteen siitä, että sielustanne puuttuu jokin olennainen palanen? Että kaikki on periaatteessa hyvin, mutta tuolla jossakin ammottaa siivu haikeaa tyhjyyttä? Päätäkin särkee ja sydän tempoilee?

Ällös huoliko, minäkin tiedän sen olon. Toisaalta olen löytänyt puuttuvan palasenkin: se on Mies van der Rohen paviljonki. Se sijaitsee Barcelonassa, ja se on maailman kaunein ja sielua tyydyttävin paikka, arkkitehtoninen kipulääke ja turvasatama pahassa maailmassa.

Sinä siellä haukottelet. Tiesitkö tämän jo? a) Ahaa, olet arkkitehti ja raahannut tänne jo rakastettusi ja puoli sukuasi, kun he olisivat halunneet juoda pahaa sangriaa Ramblalla? b) Ahaa, seukkasit joskus arkkitehdin kanssa ja lähdit mukaan silmiäsi pyöritellen? Sitten pääsit perille, henkäisit ja antauduit. Onneksi olkoon.

Muut: vielä ei ole liian myöhäistä. Siellä se nököttää, virtaviivaisena modernismin jalokivenä, odottamassa sinua syliinsä, toivottavasti aikojen loppuun saakka.

En kyllästytä teitä pidemmin rakennuksen historialla (kaikki blogin lukijat eivät ole ehkä paviljonkiorientoituneita), mutta Ludwig Mies van der Rohe (okei, luulivatko kaikki muutkin, että ”Mies” oli hänen etunimensä, koska tuota Ludwigia ei käytetä juuri koskaan?) suunnitteli sen Barcelonan vuoden 1929 maailmannäyttelyyn. Jostakin eriskummallisesta syystä paviljonki purettiin heti seuraavana vuonna, mutta pystytettiin identtisenä uudelleen vuonna 1986. Luojalle kiitos tuosta ratkaisusta.

Paviljongin kuvan tulisi olla sanakirjassa adjektiivin ajaton rinnalla. Ei ole vuosikymmentä, jolloin tämä muotokieli ei puhuttelisi. Ja vaikka rakennus on täysin ajasta irrallaan ja ikityylikäs, siinä on joka vuosikymmenellä samalla jotakin täydellisen trendikästä. Tällä käynnillä ihastelin muodikasta marmoria, joka tuntui kymmenen vuoden takaisella käynnillä vain hassulta ja vähän retrolta. Nyt se on taas ajassa tiukkaakin tiukemmin kiinni ja himottaa hulluna. Mikä kiehtova, moniulotteinen luonne tällä tönöllä onkaan!

Kun on ihastellut sisätilaa, voi pysähtyä tuijottamaan täydellisen liikkumatonta allasta ulkona. Zeniläistä kivimerta. (Juuri tämä olisi se krapulahengittelylle paras spotti. Oi miksen ole lentopeloton miljonääri, joka pörräisi yksityiskoneellaan sunnuntaisin tämän näyn äärelle?) Viivoja, joiden täydellinen suoruus antaa ryhtiä omallekin elämälle.

Lieneekö paviljongissa koskaan vieraillut ihmistä, joka ei olisi hullaantunut sydänjuuriaan myöten näkemäänsä ja hetken vertaa kuvittele rakentavansa omaa, samanhenkistä rakennusta vähintään kesämökikseen? Pohdimme juuri äitini kanssa, että Mies van der Rohen työn ihmeellisyydestä kielii sekin, että paviljonki istuisi ympäristöön kuin ympäristöön. Viileäksi keitaaksi vehreyteen. Kallioon sulautuvaksi maltillisuuden majaksi karulle saarelle. Minne vain. Ihan minne vain. Poikkeuksellista.

Suosittelen. Kaikille ihmisille. Luultavasti eläimillekin. Koordinaatit ja muu käytännön info täältä.

Ps. Ja vielä vastaus yhteen olennaiseen kysymykseen: nostaako vierailu holtittoman Barcelona-tuolikuumeen? Ai nostaa-ko! Kovasti jo paikan päällä toitotin avopuolisolleni, että heti, kun palataan kotiin, hankin vähintään yhden. Aattelin, että hinta oisi jotain pari tonnia. No, tuota. Se on miltei 8000€. Joten ehkä ei sittenkään. Mutta siis juu, tuonne tuo klassikkotuolikin on siis alun perin suunniteltu. Ah.