Päivän asu, por favor!

Olin esittelemässä teille tyylikkään mustavalkoista päivän asua. Vaan kuinkas sitten kävikään? Noi kengäthän on aivan harmaat.

ballerina.jpg

No, huomioon ottaen että kyseessä on pari Henkkamaukan reilun kympin hintaisia valkoisia pitsitossuja, joilla on kahlattu koko kesä niin mudassa ja metsissä kuin city-olosuhteissakin, annan tämän halpispopoille anteeksi. Ihanat ne ovat olleet ja ovat yhä. Mutta kai niitä vois vähän puunata. Luultavasti puunausoperaatio koituisi tosin tossusten kohtaloksi, joten voipi olla, että näillä mennään kenkien hamaan loppuun saakka.

Muuta raportoitavaa ei matkapäiväkirjalle tänään ole. Dia tres oli sangen tapahtumaköyhä. Avopuolisoni, tuo zen-mestari joka löytää aina kaikesta sen kauniin ja parhaan puolen, totesi toki saman tien, että just tätä me kaikki tarvittiin. Koleaa sadepäivää, jonka vietimme kämpässämme klo 15.20. asti. Silloinkin kipitimme vain puoli kilometriä kamalalle, kaoottiselle Placa Espanyalle ja Las Arenasiin, entiselle härkätaisteluareenalle, josta on nyt taiottu säihkyvän kiiltävä kauppakeskus. Söimme pikapestopastaa, joimme vettä ja kolaa ja kahvit, ostimme Sulolle merirosvotarroja, ihastelimme kaupunkia tuuliselta kattotasanteelta (hienot näkymät kyllä, joskin korkeanpaikankammoiselle tuli lievä paniikki, jota hoidin puristamalla lastenrattaita maanisesti).

kolaaa_0.jpg

Paluumatkalla sää alkoi kirkastua ja pysähdyimme leikkipuistoon sekoilemaan hetkeksi. Marketista haimme paahtoleipää, juustoa, olutta ja tomaatteja. Tällaisia nuukailupäiviä tarvitaan aina toisinaan, jotta muina päivinä on varaa syödä huoletta ulkona. Taloudellisesti päivä oli siis kannattava. Ja varmaan henkisestikin, kun vain pääsisin tuon sydänkäpyseni zen-leveleille. Ei ole kiirettä. Joka päivä ei tartte suorittaa.

 

Huomenna näen miltei vuosikymmenen tauon jälkeen Mies van der Rohen paviljongin, joka on maailman kaunein paikka (ei vastaväitteitä, por favor). Ei huono. Sekin sijaitsee tuossa ihan vieressä, Placa Espanyan kupeessa. (Asuntomme sijainti on osoittautunut aivan erinomaiseksi — paremmaksi kuin olisin voinut ennalta kuvitella. Alun perin etsin meille kämppää Graciasta tai Bornista, koska ne tuntuivat trendikkäämmiltä ja kiinnostavimmilta. Täydellinen huonejako ajoi meidät tänne, mutta sattuma oli kerrassaan onnekas. Poble Sec on aivan nerokas alue!)

 

Hyvää yötä!

muoti paivan-tyyli matkat

Let’s get ready to Rambla

Onhan noiden lasten ny nähtävä se Rambla! Eihän ne edes tiedä, että sellanen on!” puuskahdin tänä aamuna. Vähän pakkopullalta se tuntui, mutta jotenkin tuntui absurdilta olla Barcelonassa niin, ettei ole altistanut lapsiaan miimikoille, huijareille ja surkeiden ravintoloiden sisäänheittäjille. Eihän Pariisissakaan nyt jätetä ekalla kerralla näkemättä Eiffel-tornia. Ajattelin, että jotain hauskaa siinä voisi silti olla — thö turistikadun tallaamisessa.

Minuutti sen jälkeen, kun olimme nousseet Liceun metroaseman portaat ylös kuhinan keskelle, tajusin: ei tässä sittenkään ole mitään hauskaa. Ramblan tallaaminen on vain nöyryyttävää. Yllätyksetöntä, ihmissielua turruttavaa. Oma turistius (joka on toki kiistämätön fakta) ylikorostuu ja tekee mieli vain kiljua, että en ole näin tyhmä!

Koukkasimme siis pikavauhtia takavasemmalle. Tai -oikealle. Riippuu vähän, mistä katsoo. Ramblaa ympäröivien kaupunginosien turistipitoisuus on toki myös korkea, mutta hiljaisilla, sokkeloisilla pikkukujilla sukkulointi on kuitenkin aika taianomaista. Täydellinen lounaskin käveli saman tien vastaan. Se todisti, että Rambla-dissauksestani huolimatta kaiken aina tarvitse olla niin tyylikästä, eksklusiivista, tyyristä ja omaperäistä: Carrer de Ferranin Maozin superhalvat falafelit ovat tuttu juttu varmaan joka toiselle Barcelonan-matkaajalle, mutta sou not. Ei 4.75 eurolla juuri ihanampaa pikalounasta voisi löytää.

maoz.jpg

Jutun jujuhan on tämä: valitse vaalea tai ”tumma” (espanjalaiselle tumma, siis täysjyväversio) leipä, anna semi-hipin myyjän täyttää se superhyvillä falafel-palleroilla (olen erittäin falafel-kriittinen — paska falafel on niin paskaa, mutta Maozin pullia voi suositella lämmöllä), perussalaattipohjalla ja hummuksella.

Sitten seuraa paras osuus: sooloile salaattibaarissa! Pitansa saa tunkea niin täyteen ihanuuksia kuin sielu sietää. Tai siis niin täyteen kuin pita sietää. Kyllä se pita sietää, kun sen avvvvvaaaa ammolleen kuin sielun ikään. Unohda tässä vaiheessa kaikenlaiset järkisäännöt, kuten ”oliivitahna, tomaattisalsa, valkosipulimajoneesi ja paistettu kukkakaali eivät sovi yhteen”. Maozin pitan sisässä kaikki sopii yhteen keskenään. Ja kaikkea pitää olla paljon. Paljon

Roudasimme pulleat pitat läheiselle aukiolle, istahdimme penkille ja jaoimme kaksi settiä neljään pekkaan. Hyvin riitti, makoisaa oli. Eittämättä ajaudumme Maoziin vielä jokusen kerran reissun aikana. Lihaton lokakuu venyisi taatusti useammalla loppuelämän mittaiseksi, jos Suomessa olisi halpoja, kiinnostavia, maukkaita vegepikaruokaloita. Maoz, muuta Suomeen!

Mutta että niin. Jotain hyvää lopulta Rambla-retkessäkin.

 

Maoz, Carrer de Ferran 13.

koti ruoka-ja-juoma matkat