Satumainen naapuri
Työsuhde-etunsa kullakin: naapurimme pääsee käsiksi jämäkukkiin. Siksi ovemme takana saattaa minä päivänä tahansa odottaa pioni kauniissa lasipullossa – tai ämpäri täynnä jos jonkinmoisia kukkia sekä lappu ”saa ottaa”. Rappukäytävämmekin on esteettisesti miellyttävä viherkeidas, jota räätälöidään sesongin mukaan. Kesällä pioneita, jouluna hyasintteja ja amarylliksia, kaikkea muuta muina vuodenaikoina. Helsinkiläisvieraat sanovat joka kerta: ”Mäentajuumitennäitävoipitäätäälkäytäväs – Helsingissänepöllittäistunninsisällä”. Totta muuten!
Naapurimme on lisäksi selvästi meedio! Juuri kun Sulon nimpparitulppaanit (löytyivät rappukäytävästä) lakastuivat, mieheni poimi oven takaa naapurin seuraavan tuliaisen. Mitä kukkia nämä edes lienevät?
Olen kipannut viimeisenkin fiikuksen roskiin ja myöntänyt itselleni, että olen leikkokukkaihminen. En vaan osaa pitää mitään ruukussa olevaa hengissä. En pullojukkaa, en basilikaa. En mitään. Harmi sinänsä. Vehreät viherpeukalokodit ovat usein tosi viihtyisiä.
Mutta elämä voi olla tyydyttävää pelkkien leikkokukkienkin kanssa. Ei ole superimpaa fiilistä kuin valikoida hyvässä kukkakaupassa tai torilla kukkia ja suunnitella kimppuja. Mieluiten lauantaina aamupäivällä. Vain kukkien hinta Suomessa sapettaa. Mielettömään megakimppuun ei ole varaa juuri koskaan. Onneksi on naapuri.
